Turha ylvästellä taidoilla ihminen!

Turha ylvästellä taidoilla!

Meillä on luomakunnan mutkikkaimmat aivot. Valailla on mutkikkaammat. Me osaamme keksiä uusia kaluja. Niin osaa variskin. Ainakin meillä on yksinoikeus kieleen. Noinkohan?
Me osaamme keksiä uusia kaluja. Niin osaa variskin.
Ainakin meillä on yksinoikeus kieleen. Noinkohan?
Julkaistu Tiede -lehdessä

Vanha, tiedemaailmassakin vallinnut uskomus oli, että ihmistä ohjaa järki ja eläimiä vaisto. Parin viime vuosikymmenen aikana käsityksen pohja on murentunut kiihtyvää vauhtia, ja tätä nykyä on ilmeistä, että oppiminen, traditiot, äly ja niiden alla vaistot ja mieli ohjaavat niin ihmisen kuin muittenkin lajien käyttäytymistä.

Nyt jopa kysytään, onko ihmisellä varmasti luomakunnan parhaat aivot. Yksiselitteistä vastausta ei ole, mutta se, että kysymys ylipäätään esitetään, merkitsee asenteiden vallankumousta. Asenteiden vallankumous taas merkitsee usein astumista uudelle tiedon tasolle. On hyvä hetki katsoa, miten eräät keskeiset kykymme tällä tietoa sijoittuvat lajien välisessä vertailussa.
Tietoisia on muitakin

Tietoisuutta on pidetty tekijänä, joka selvimmin erottaa ihmisen muista lajeista. Toisaalta, mitä tietoisuus lopulta on?

Behavioristit väittivät aikoinaan, että se on vain tapahtuneista asioista jälkikäteen rakennettu muistikuva, jolla ei ole mitään tekemistä käyttäytymisen motivaation kanssa. Muistikuva voi ollakin tietoisuuden hyvä kuvaus.
Joka tapauksessa tietoisuutta on käsitys itsestä erillisenä yksilönä. Ihmisellä tämä kypsyy kahden-kolmen vuoden iässä, jolloin lapsi alkaa tunnistaa itsensä peilikuvasta. Tällä perusteella peilitestiä on käytetty tietoisuuden osoittajana myös muilla lajeilla.

Peilistä ovat itsensä tunnistaneet kaikki isot ihmisapinat. Tunnettu englantilainen etologi, simpanssitutkija Jane Goodall väittää, että lähimmän sukulaisemme tunne-elämä on yksi yhteen samanlainen kuin meidän.

Ihmisapinoiden lisäksi peilitesti on tehty vain muutamille lajeille. Sen ovat tähän mennessä läpäisseet ainakin pullokuonodelfiini, norsu, harakka ja viimeisimpänä sika.

Peilitestin läpäisyä on pidetty myös empatian ja avunannon perustana. Harakka tässä joukossa ei ole kovin suuri ihme, sillä älyllisissä suorituksissaan ja sosiaalisuudessaan monet varislinnut yltävät isojen ihmisapinoiden tasolle. Tietoisuudesta ei ole erottamaan ihmistä muista eläimistä.
Näppäryys otteen varassa

Kädentaidoissakaan emme ole ainutkertaisia. Kyse on määrällisestä, ei laadullisesta erosta. Monet nisäkäslajit tekevät työkaluja, ja isot ihmisapinat jopa suunnittelevat ennakkoon tekemisiään ja valmistavat työkaluja myös tulevaa tarvetta varten.

Lintumaailman Pelle Peloton on suuriaivoinen uudenkaledonianvaris. Luonnossa se tekee oksista ja kairapalmun hammaslaitaisista lehdistä tikkuja ja koukkuja, joilla se onkii koloista toukkia ruoakseen. Eri osissa Uuden-Kaledonian saaristoa linnut suosivat erilaisia työkaluja, ja laboratoriossa muuan lintu osasi ennakkoon harjoittelematta vääntää rautalangasta koukun, jolla se poimi läpinäkyvästä pleksiputkesta ruoka-astian.

Vaikkei olekaan ainoa työkalujen käyttäjä, ihminen on vienyt työkalujen valmistuksen ja käytön pidemmälle kuin yksikään muu laji. Tämä johtuu siitä, että yhdelläkään muulla älykkäällä eläimellä ei ole käytössään ihmiskäden veroista työvälinettä. Kellosepän tai aivokirurgin taidot ovat mahdollisia vain lajille, jolla on ihmisen peukalon ja etusormen mahdollistama tarkkuusote.
Eläinmaailma kieliä täynnä
Kielen ajatellaan joka tapauksessa erottavan ihmisen kaikista muista lajeista! Noinkohan?

1960-luvun lopulla Allen ja Beatrice Gardner kohauttivat tiedemaailmaa raportoimalla Washoe-simpanssista, joka oppi yli 150 viittomakielen viittomaa ja keskusteli niiden avulla hoitajiensa kanssa. Myöhemmin selvisi, että kaikki isot ihmisapinat pystyvät samaan.

Yhtä lailla meidät yllätti papukaijan puhekyky, jonka paljasti Massachusettin teknisen yliopiston MIT:n  Irene Pepperbergin nyt jo edesmennyt Alex. Se oppi yli 150 englannin sanaa, ymmärsi kouluttajiensa kysymykset ja vastasi niihin oikein. Se tunsi käsitteet erilainen ja samanlainen ja osasi erottaa esineitä jopa kolmen ominaisuuden, kuten värin, materiaalin ja muodon, mukaan.

Eläinten omia kieliä on tutkittu vähemmän. Jane Goodall on tunnistanut simpanssilta noin 30 kulttuurisesti periytyvää ääntä. Marakateilta on löydetty myös ääniä, jotka sisältävät symbolifunktion eli välittävät lajitovereille aivan tietyn viestin. Esimerkiksi vervettiapinalla on kymmenkunta ääntä, joilla se tiedottaa, millainen vaara näköpiiriin milloinkin on ilmaantunut. Campbellinmarakatti taas muuttaa sanomansa tarkoitusta kolmella erilaisella päätteellä. Vaikka eri merkityksiä kertyy silläkin vain kymmenkunta, tutkijat ovat sen äänissä kuulevinaan jopa kieliopin siemenen.

Apinoiden äänikuningas on kapusiiniapina, jonka sanavarastoon kuuluu yli sata erilaista signaalia. Lintumaailmassa lähimmäksi tätä yltää korppi. Sveitsiläiset eläintieteilijät Peter Enggist-Düblin ja Ueli Pfister ovat äänittäneet Bernin ympäristön korpeilta noin 80 erilaista ääntä, jotka vielä jakautuvat kolmeen murteeseen.

Lupaavimmat eläinpuheen tutkimuskohteet löytyvät kuitenkin meristä. Merinisäkkäiden käyttäytymistä yli 20 vuotta tutkinut yhdysvaltalainen Brenda McCowan on työtovereineen osoittanut, että pullokuonodelfii¬nien ääntely muistuttaa ihmiskieltä. Se on säännönmukaista, se opitaan poikasiässä, ja siinä on viitteitä kieliopista. Onko delfiinillä myös "kielioppikone" kuten meillä, jää nähtäväksi. Ihmispuheen salaisuutena pidetyt aivojen kielialueet mahdollistavat sanojen "digitoinnin" noin 30 foneemiksi, joita yhdistelemällä syntyy rajaton määrä ilmauksia.
Matikkapääkin yhteistä juurta

Myös jonkinlainen laskutaito tai lukumäärien arvioinnin taito on eläimille välttämätön. Saaliseläimen pitää tietää, lähestyykö aukion yli yksi vai neljä petoa. Aivan samoin on tär¬keää, että ruokaa etsivä marakatti tai papukaija osaa määrittää, onko puussa viisi vai viisikymmentä marjaa. Hyvin monet eläinlajit kykenevät vertaamaan lukumääriä. Onpa taidon alkeita löydetty sammakkoeläimiltäkin.

Eräässä kokeessa yliopisto-opiskelijoille ja makakiapinoille näytettiin peräkkäin kaksi täpläjoukkoa. Sen jälkeen osallistujien piti löytää täpläjoukko, jossa oli yhtä paljon täpliä kuin näytetyissä kahdessa joukossa yhteensä. Yllätys ei ollut, että opiskelijat pärjäsivät paremmin, mutta se oli, että kummatkin erehtyivät sitä herkemmin, mitä enemmän vaihtoehdot muistuttivat toisiaan.

Tutkimuksen tekijät, kognitiopsykologit Jessica Cantlon ja Elizabeth Brannon, päättelivät, että ihmisen ja apinan matemaattisessa työkalupakissa on samoja komponentteja, joilla tehdään samanlaisia likimääräisiä arvioi¬ta ja ynnäyksiä. Uusimmat tulokset osoittavat, että myös lukumäärien neurologiset vasteet ovat ihmisillä ja apinoilla hyvin samanlaiset.

Simpanssien on osoitettu oppivan arabialaiset numerot, osaavan liittää ne oikein vastaaviin lukumääriin ja laskevan niitä yhteen. Kokeissa simpanssien suoritukset ovat olleet hyvin samanlaisia kuin pienten lasten.
Suuri kiitos kuuluu käsille

Eläinten kyvyistä ja aivojen rakenteesta kertyneen tiedon valossa on avoin kysymys, onko ihminen luomakunnan älykkäin eläin. Toisaalta pitää tietysti kysyä, onko mitään mieltä tai edes mahdollista vertailla aivan erilaisia lajeja, kun ihmisälystäkin älykkyystestimme löytävät vain kapean viipaleen.

Tällä tietoa mikään ei viittaa siihen, että aivomme olisivat oleellisesti paremmat kuin muilla suuriaivoisilla, älykkäillä lajeilla. Kulttuuristamme saanemme kiittää yhtä paljon, ehkä enemmänkin, käsiä kuin aivoja. Vain meillä on tarkkuusotteeseen kykenevä käsi aivojen käskettävänä. Se on mahdollistanut aineellisen ja teknisen kehityksen, johon mikään muu laji ei pääse, olivat sen aivot miten hyvät tahansa.
Samankaltaisissa aivoissa syntyy samankaltaista
Tarkastellaan minkä tahansa nisäkäslajin aivoja, niistä löytyvät aina samat osat. Samanlaisilla osilla näyttää myös olevan hyvin samanlaiset tehtävät. Aivojen koko sen sijaan vaihtelee paljon lajista toiseen, ja alkuun ajateltiin, että nimenomaan isot aivot tekevät ihmisestä älykkään.

Kun eläinkunnan suurimmat aivot ovat kuitenkin suurilla valailla - miekkavalaalla kuusi- ja kaskelotilla kahdeksankiloiset - näkemystä viilattiin: koko sinänsä ei ratkaise aivojen suorituskykyä, tärkeämpi on koko suhteessa ruumiin painoon. Jos näin olisi, päästäiset olisivat kaikkein älykkäimpiä nisäkkäitä!
Valaat eroavat edukseen

Nykykäsityksen mukaan älykkyyteen vaikuttaa kokoa enemmän aivojen poimuttuneisuus. Tässäkään ihminen ei yllä kärkeen. Itse asiassa kaikilla valailla pienimpiä pyöriäis- ja delfiinilajeja lukuun ottamatta on monimutkaisemmat eli enemmän ja syvempään uurteiset aivot kuin ihmisellä. Sama pätee norsuihin.

Valaat vievät pisteet myös tietyissä aivosoluissa. Niillä on aivokuoressaan puolitoista-kolme kertaa enemmän tähtisoluiksi sanottuja gliasoluja, hermosolujen tukisoluja, kuin meillä.

Tähtisolut säätelevät hermosolujen toimintaa ja hermoliitosten eli synapsien muodostumista. Jokaista synapsia ympäröi tähtisolun haarake, ja solut kommunikoivat samoilla välittäjäaineilla, jotka siirtävät hermoärsykkeitä synapsien yli hermosolusta toiseen. Näin ne kuuntelevat neuronien toimintaa, tahdistavat niiden impulsseja ja estävät tai vahvistavat viestien kulkua. Lisäksi tähtisolut ohjaavat verenkiertoa aktiivisille aivoalueille ja stimuloivat kantasoluja tuottamaan uusia hermosoluja.

Kun hermosolujen aktivoituminen, synapsien muodostuminen ja uusien neuronien synty ovat keskeisiä oppimiseen ja ajatteluun liittyviä tapahtumia, on selvää, että tähtisoluilla on älyllisissä toiminnoissa ratkaisevan tärkeä asema.

Albert Einstein tarjoaa tässä mielenkiintoisen vertailukohdan. Hänellä oli pienemmät aivot kuin ihmisillä
keskimäärin mutta selvästi enemmän tähtisoluja. Juuri niiden määrää on arveltu yhdeksi syyksi hänen etevyyteensä.
Sosiaaliset solut yllättivät

Muutama vuosi sitten eräiden suurten valaiden aivoista löytyi sukkulasoluja, joita luultiin olevan vain ihmisellä ja ihmisapinoilla. Meillä ja sukulaisillamme solut sijoittuvat otsalohkoon, monien älyllisten toimintojen ydinalueelle, mutta valailla niitä on myös muissa aivojen osissa.

Sukkulasolut on yhdistetty ennen muuta nopeisiin sosiaalisiin reaktioihin, ja tästä syystä niiden arvellaan osallistuvan emootioita ja aikeita seuraavien peilisolujen säätelyyn. Tällä perusteella voi ajatella, että valailla on hyvin kehittynyt sosiaalinen äly, kenties jopa parempi kuin meillä.

Monet ihmiset ovat kokeneet valaiden suureen älykkyyteen viittaavat tulokset suureksi loukkaukseksi. Eteläafrikkalainen anatomi Paul R. Manger puolusti jo ennen sukkulasolulöytöä hypoteesia, jonka mukaan valailla on suuret aivot ja niissä suuret määrät aivosoluja vain siksi, että kylmissä vesissä sukeltelevilla eläimillä aivot toimivat lämmöntuotantoelimenä. Älyllisesti valaat ovat "tyhmiä kuin kultakalat".

Suuri joukko eturivin valastutkijoita kiisti käsitykset täysin väärinä. Emory-yliopiston Lori Marino ja kollegat painottivat, että valaiden aivot ovat suuret ja monimutkaiset, koska valailla on monimutkaisia kognitiivisia ja sosiaalisia kykyjä.

Näin sudesta tuli kiltti, tyhmä ja luppakorvainen koira

150 vuotta vanha arvoitus ratkesi: Näin sudesta tuli kiltti, tyhmä ja luppakorvainen koira

Kesyyntymisen oireyhtymä oli perinnöllisyystieteen vanhin arvoitus. Sen tuore ratkaisu selittää monta koiran piirrettä kerralla.

Kiltillä ja kesyllä koiralla on luppakorvat. Ne johtuvat siitä, että koiran alkionkehityksen aikana geenit ohjailevat hermostopienaa. Se säätelee paitsi koiran luonnetta, myös ulkoisia ominaisuuksia.

Pörröinen eläin heiluttaa häntäänsä lähestyvälle ihmiselle. Sillä on luppakorvat, laikukas turkki ja selän päälle kiertyvä kippurahäntä. Mutta se ei ole koira, vaan yksi kuuluisan venäläiskokeen turkisketuista.
Dmitri Beljajev aloitti 1960-luvulla kokeen, jossa ketuille on jalostettu ainoastaan kesyä luonnetta. Nyt ne ovat kesyjä kuin kultaisetnoutajat. Ulkonäön muutokset sen sijaan ovat tulleet kutsumatta.
Kotieläimet poikkeavat villeistä esi-isistään samalla tavalla, olivatpa ne sitten koiria tai nautoja, kettuja tai rottia. Yhdistelmää kutsutaan domestikaatiosyndroomaksi eli kesyyntymisen oireyhtymäksi.
Tähän saakka oli arvoitus, mistä oireyhtymä saa alkunsa.
Domestikaatiota eli kesyyntymistä voidaan pitää perinnöllisyystieteen vanhimpana ratkaisemattomana ongelmana. Jo Charles Darwin ihmetteli kesyyden oireita, kun hän kehitti omaa perinnöllisyyden teoriaansa 1860-luvulla.
Darwin mietti päänsä puhki, mutta kotieläimet – ja perinnöllisyyden mekanismi – pysyivät evoluutioteorian isälle mysteerinä. Dna:n rakenteen löytymiseen oli vielä lähes vuosisata.
Viime vuonna tutkijaryhmä esitti ensi kertaa kaikenkattavan selityksen domestikaatiosyndroomalle. Se julkaistiin Genetics-lehdessä. Tutkijoita johti Adam Wilkins Stellenbosch-instituutissa Etelä-Afrikassa. Selitys pohjaa hermostopienan kehitykseen.
Hermostopiena on alkionkehityksen alkuvaiheessa syntyvä väliaikainen solukasauma. Se kehittyy monenlaisiksi kudoksiksi eri puolille elimistöä.Pienan tekosia ovat "taistele tai pakene" -reaktioita säätelevä sympaattinen hermosto ja stressihormoneja tuottavat sisäeritysrauhaset. Ennen niiden kypsymistä pentu ei kykene pelkäämään.
Koiralla kypsyminen tapahtuu hitaammin kuin sudella. Näin pentu pysyy pelottomana pidempään ja ehtii sosiaalistua – myös ihmisten kanssa. Aikuinenkin koira on leppoisampi kuin ihmisperheessä kasvanut susi. Tutkijat ehdottavat, että kesyyntymisen oireyhtymän aiheuttavat muutokset hermostopienan kehitystä säätelevissä geeneissä. Kesyä luonnetta suosiva valinta on saanut ne yleistymään.
Ulkonäön muutokset tulevat kaupanpäällisinä.
Hermostopiena muodostaa esimerkiksi hampaat ja suuren osan kalloa. Kesyt eläimet pysyvät lapsenkasvoisina. Hampaat ovat pienemmät, leuka sirompi ja kuono lyhyempi kuin villeillä esi-isillä.
Aivotkin jäävät pienemmiksi. Luultavasti sen takia koirat pärjäävät älyä ja päättelykykyä vaativissa tehtävissä heikommin kuin susi.
Esimerkiksi koiran laskupää on huonompi. Tämän vahvisti tuore Wienin yliopiston tutkimus, jossa koirat ja sudet joutuivat laskemaan makkaranpaloja. Jo yhden ja neljän makupalan erottaminen toisistaan tuotti monelle koiralle vaikeuksia.
Piena tuottaa myös korvien ja hännän rustot. Siitä juontunevat luppakorvat ja kippurahännät.
Pigmenttisolut vaeltavat alkionkehityksen aikana hermostopienasta ihon karvatuppiin. Kun ne eivät ehdi ajoissa perille, turkkiin syntyy valkoisia laikkuja. Todennäköisimmin niin käy siellä, mihin pigmenttisoluilla on pisin matka: tassuihin, hännänpäähän, vatsaan ja kuonoon.
Tämäntapaisia poikkeamia tunnetaan myös ihmisillä. Hermostopienaan vaikuttavat mutaatiot aiheuttavat neurokristopatioina tunnettuja kehityshäiriöitä. Niillä on tuttuja oireita.
Harvinaista Mowat-Wilsonin oireyhtymää sairastavilla ihmisillä on erikoiset kasvonpiirteet. Hänellä on poikkeavan muotoiset korvat, keskimääräistä pienemmät aivot ja toisinaan vaaleita laikkuja ihossa.
Heidän kerrotaan olevan luonteeltaan poikkeuksellisen ystävällisiä.
Alkionkehitys on monimutkaista ja herkkää. Suuri yksittäinen mutaatio on melkein aina haitallinen.
Mowat-Wilsonia sairastavat kärsivät paitsi kehitysvammaisuudesta, myös ruoansulatuksen ja sydämen oireilusta.
Kesyyntymisen takana on monia pieniä mutaatioita, jotka eivät aiheuta samanlaisia haittoja. Suuri osa lienee piileskellyt villieläinten perimässä harmittomina ja näkymättömissä. Kesyyntyminen on kasannut ne samoihin yksilöihin.
Ihmisen parhaassa ystävässä tiivistyvät siis monen suden lempeät piirteet yhteen eläimeen. Koiraa voisi siksi ajatella myös lievää neurokristopatiaa sairastavana sutena. Tuskinpa se tekee karvaturreistamme yhtään vähemmän rakkaita.

Kansa joka katosi

He olivat asuneet Eurooppaa kaksisataatuhatta vuotta, kun me vasta saavuimme Afrikasta. Mikä heidät hävitti? Miksi me jäimme eloon?
saavuimme Afrikasta. Mikä heidät hävitti? Miksi me jäimme eloon?

"Tiikeri valitti ja aukaisi silmänsä. Hän tuijotti suoraan leveisiin, kammottaviin kasvoihin, jotka virnistivät hänelle hullun tavoin. Peikko, ajatteli Tiikeri. (- -)"

"Sama outo hahmo oli yhä kumartuneena hänen ylitseen. Se oli peikkokoiras, jolla oli leveä nenä, valtavan suuri suu ja vaaleanharmaat silmät raskaitten kulmakaarien alla. Silmien ympärillä oli syviä ryppyjä ja pää oli täysin kalju. (- -)"

"Sitten peikko kääntyi sivuun ja sanoi jotakin yllättävän korkealla äänellään. Hetkessä monet muutkin suuret ja kalpeat kasvot katsoivat Tiikeriin."

Näin ihmisnuorukainen nimeltä Tiikeri kohtaa ensimmäisen kerran neandertalinihmisiä. Tapahtumapaikka on Pohjolassa jääkauden lämpimän välivaiheen aikana, 35 000 vuotta sitten. Aluksi neandertalilaiset kauhistuttavat Tiikeriä lapsuudessa kuultujen peikkotarinoiden ja oudon ulkonäkönsä takia. He kuitenkin hoitavat terveeksi mammutinmetsästyksessä loukkaantuneen pojan ja ovat hyvin kohteliaita sekä vieraalle että toisilleen. Ajan mittaan Tiikeri rakastuu hoitajaansa, neandertaltyttö Morsinkoon.

Neandertalilaiset ovat valkoihoisia, sillä he ovat asuneet Euroopassa jo kaksisataatuhatta vuotta ja sopeutuneet vähäisempään auringon¬paisteeseen kuin mustan Tiikerin esi-isät, jotka ovat tuoreita tulokkaita Afrikasta.

Näin kuvitteli Björn Kurtén romaanissa Musta Tiikeri 1970-luvulla. Edesmennyt Kurtén oli kuulu suomalainen paleontologi, joka tiesi jääkauden ihmisistä sen, mikä tiedettävissä oli. Mitään suoria todisteita ihmislajien kohtaamisista, ihonväristä tai sukupuuttojen syistä hänellä ei kuitenkaan ollut. Niinpä Kurtén kirjoitti valistuneet arvauksensa mieluummin romaaniksi kuin tieteellisiksi artikkeleiksi.

Nuo arvaukset ovat hyviä yhä, paitsi että neandertalilaisten nenä tuskin oli litteä vaan kallojen nenäaukoista ja eteenpäin sojottavasta luisesta osasta päätellen varsin suuri.

Uunituore geenitutkimus kertoo, että osa heistä oli iholtaan aivan vaaleita ja punatukkaisia.

Moni arvoitus on uudesta tutkimuksesta huolimatta säilynyt, ja neandertalilaisten kohtalo ihmetyttää meitä edelleen. Miksi tuo toinen ihmislaji hävisi Euroopasta niin nopeasti meidän tultuamme 40 000 vuotta sitten - elettyään ensin täällä niin kauan ja laajalla alueella, nykyisestä Israelista vähintään Britannian korkeudelle, Iberiasta Siperiaan? Miksi me uudet tulokkaat selvisimme ja kansoitimme koko maailman?
Ilmasto muuttui

Fossiililöytöjen perusteella tiedetään, että neandertalilaiset katosivat melkein kaikkialta Euroopasta noin 30 000 vuotta sitten. Pieni joukko sinnitteli vielä 24 000 vuotta sitten luolassa Gibraltarin niemimaalla.

Nykytiedon mukaan pääsyy neandertalien katoamiseen saattoi olla ilmaston muuttuminen. Lämpötilassa tapahtui rajuja heilahduksia, kun jääkausi alkoi kääntyä kohti viimeistä kylmyyshuippuaan.

Neandertalilaiset eivät hävinneet siksi, että he olisivat paleltuneet kuoliaaksi. Todennäköisemmin he kuolivat nälkään. Heillä oli roteva ruumis, paksu ja leveä rintakehä ja lyhyet raajat. Tällainen rakenne säilyttää lämpöä paremmin kuin meidän ruipelo vartalomme. Se eristää myös sisäelimet kylmältä.

Neandertalilaisten suuret lihakset kuluttivat paljon energiaa. He tarvitsivat runsaasti ravintoa, kaksi kertaa niin paljon kuin me nyt. Siksi ruoan perässä vaeltaminen oli heille kuluttavampaa ja epätaloudellisempaa.

Jos ilmaston heilahdukset veivät mammutit, hirvet ja peurat, neandertalilaiset joutuivat pulaan. He olivat taitavia suurriistan metsästäjiä ja ennen kaikkea lihan syöjiä. Nykyihminen tuli toimeen vähemmällä ruoalla ja oli sitä paitsi vähemmän ronkeli. Me söimme myös kalaa ja marjoja. Huonoina aikoina saatoimme pysytellä hengissä kasviksilla ja pikkunisäkkäitä pyytämällä, hätätilassa vaikka heinäsirkkoja ja muita ötököitä syömällä.

Miksi neandertalilaiset eivät alkaneet tehdä samoin, kun liha alkoi loppua? Kyllä he tekivätkin, muun muassa kalastivat. Meidän esi-isämme olivat kuitenkin valmiiksi kouliintuneita keräilemään ruokaa monista lähteistä. He tekivät sen näppärämmin ja tehokkaammin. Kaiken kukkuraksi he osasivat varastoida ruokaa ja vettä.
Me heitimme keihästä

Riista oli toki herkkua nykyihmisellekin, silloin kun sitä oli saatavissa. Suurriistan metsästyksessä oli iso etu heittokeihäistä. On arveltu, että neandertaleilla oli metsästysaseinaan vain kirveitä ja raskaita keihäitä, jotka eivät sopineet heitettäviksi. Ne täytyi survaista saaliiseen läheltä.

On myös epäilty, ettei käden ja silmän yhteistyö toiminut neandertaleilla yhtä hyvin kuin meillä eivätkä he olisi pystyneet sinkoamaan kevyttäkään keihästä tarkasti maaliin.

Neandertalien olisi siis täytynyt päästä väijyen aivan saaliin viereen. Vaarana oli jäädä mammutin jalkoihin tai hirven sarviin. Ja jos ilmaston äkilliset muutokset hävittivät metsää, hävisivät myös suojaisat ympäristöt, joissa olisi päässyt huomaamatta riistaeläinten lähelle.

Heittokeihäät ovat kuitenkin jo 400 000 vuotta vanha keksintö, ja niitä on löytynyt esineadertalilaisten asumilta alueilta. Silloin olisi outoa, että ne olisivat hävinneet neandertalien kulttuurista.
Oli älliä ja kulttuuria

Nykyihmistä tyhmemmiltä neandertalilaiset eivät vaikuta. Pääkallot kertovat, että heillä oli suuremmat aivot kuin nykyihmisillä, ja monimutkaisesta ajattelusta vastaavat aivoalueet saattoivat olla aivan yhtä kehittyneet.

Ihmisyys ei ole pelkkää fysiologiaa. Se on ennen kaikkea kulttuuria. Kulttuurin kehittymiselle keskeistä on pitkä nuoruus. Sitä ei ollut varhaisilla ihmisillä, esimerkiksi meidän ja neandertalien yhteisellä kantamuodolla afrikanpystyihmisellä (Homo ergaster). 1,6 miljoonaa vuotta sitten elänyt Turkanan poika oli kuollessaan kymmenvuotiaana jo lähes aikuinen.

Hampaat paljastavat, että neandertalilaiset ja nykyihmiset kypsyivät myöhemmin. Neandertaleilla oli isot härän hampaat ja meillä paljon sirommat, mutta niiden juuren hidas kehitys kertoo samaa tarinaa pitkästä nuoruudesta.
Puhekalut löytyivät

Neandertalilaisillakin oli siis nuoriso-ongelmia. He pitivät huolta vanhuksistaan ja hautasivat vainajansa. Haudoista löydetystä siitepölystä on päätelty, että he laittoivat hautoihin kukkia. Neandertaleilla oli myös monipuoliset työkalut. Taidetta heidän jäljiltään ei ole löytynyt - ei ainakaan sellaisia upeita luolamaalauksia, joita meidän esi-isämme ovat jättäneet eri puolille Eurooppaa.

Yksi taito on ongelmien selvittelyssä, yhteistyössä ja kulttuurin välittämisessä ylitse muiden. Se on puhetaito.

Osasivatko neandertalilaiset puhua? Heiltä on löytynyt FoxP2-geeni, joka nykyihmisillä on välttämätön puheen kehittymiselle (ks. Mitkä geenit tekivät ihmisen, Tiede 7/2007, s. 44-48). Neandertalinihmisen jäännöksistä on löydetty myös kieliluu, joka näyttää sijoittuvan kalloon niin, että äänteiden muodostaminen olisi ollut mahdollista. Muutenkin puhe-elimistö näyttää puhumiseen kelpaavalta.

Miesten ääntöväylä eli tila, jossa äänteet muodostuvat, oli lyhyempi ja leveämpi kuin nykyisten miesten. Se muistutti naisten ääntöväylää. Neandertalmiehillä oli siis mahdollisesti korkea ääni, jota tuntuisi nyt hassulta kuulla romuluisen äijän suusta.
Työnjako antoi meille etua

Muutenkin neandertalmiehet ja -naiset muistuttivat enemmän toisiaan kuin meidän lajimme koiraat ja naaraat. Miehet olivat noin 165 senttiä pitkiä. Naiset olivat kymmenisen senttiä lyhyempiä mutta melkein yhtä voimakasrakenteisia. He saattoivat osallistua metsästykseen tasaveroisesti miesten kanssa.

Yhdeksi selitykseksi nykyihmisen parempaan menestykseen on tarjottu sukupuolten työnjakoa. Koska naiset olivat metsästäjiksi hentoja, he jäivät kotikonnuille huolehtimaan lapsista ja muista töistä. Erikoistuminen eri tehtäviin lisäsi yhteisön menestystä.
Kilpailu, taistelu vai rakkaus?

Kävikö siis niin, että neandertalilaisilta loppui ruoka? Laji oli selviytynyt aiemmista nälän ja vilun kausista, mutta tällä kertaa nykyihminen saattoi edistää sen tuhoa kilpailemalla ravinnosta. Omakin voittomme olemassaolon taistelussa näyttää olleen niukka. Koko ihmiskunta oli vähällä hävitä jääkauden viimeisen huipun aikana.

Vai teurastiko heiveröinen Homo sapiens paremmilla aseillaan toisenlaiset ihmiset koko Euroopasta? Tuskin. Laajoista verilöylyistä ei ole jäänyt todisteita.

Vanha paleontologi ei valinnut romaaniinsa mitään näistä selityksistä, vaan jotain paljon yllättävämpää. Hidas lisääntyminen on suuri riski ihmissuvun säilymiselle. Yksi jälkeläinen vuoden tai useamman välein on kovin vähän kilpaileviin lajeihin verrattuna. Neandertalien kohtaloksi koitui ihastuminen joustavasti liikkuviin, kauniisiin tummiin ihmisiin, joiden kasvoissa säilyi aikuisenakin lapsekas sulokkuus. Neandertaleilta se hävisi jyrkkien kulmakaarten alle heidän kehittyessään täysikasvuisiksi.

Kurténin kirjassa neandertalit tekivät tulokkaiden kanssa lapsia niin innokkaasti, että suuri osa heidän jälkeläisistään oli lopulta ristisiitoksia. Uudet ihmiset olivat ennakkoluuloisempia ja pariutuivat mieluummin keskenään, vaikka kokeilivat lemmenleikkejä myös naapureiden kanssa.

Yhteiset jälkeläiset olivat kuitenkin hedelmättömiä, niin kuin hybridit usein ovat. Morsingon neandertalsuku hiipui ja lopulta sammui, kun ristisiittoinen sukupolvi ei koskaan saanut lapsia. Tässä tarinassa neandertalilaisia ei hävittänyt sota vaan rakkaus.

Evoluutiosta

Evoluutio on modernin biologian kulmakivi. Se on fakta, joka on osoitettu todeksi sekä kokeilla että havainnoilla niin luonnossa kuin laboratorioissa. Evoluutiota on tutkittu 150 vuoden ajan, eikä sen kyseenalaistamiselle ole löytynyt perusteita. Kiistely ja näkemyserot kohdistuvat sen sijaan evoluutioteoriaan, jolla selitetään evoluution toimintaa. Tosin senkin osalta suuret linjat (kuten luonnonvalinta) on yleisesti hyväksytty päteväksi, mutta yksityiskohdissa riittää silti selvittämistä.

Joillekin uskonnollisille piireille evoluutio ja evoluutioteoria ovat olleet Charles Darwinin "Lajien synnystä" lähtien punaisena vaatteena. Varsinkin Yhdysvalloissa erilaiset enemmän tai vähemmän fundamentalistiset protestanttikristityt ovat vaihtelevalla menestyksellä kamppailleet erityisesti evoluutioteorian kouluopetusta vastaan.

Ensimmäinen evoluutioteorian vastainen kampanja alkoi 1900-luvun alkupuolella huipentuen kuuluisaan Scopesin "apinaoikeudenkäyntiin". Tuolloiset evoluutio-opetuksen vastustajat eivät olleet aivan nykyisenkaltaisia fanaatikkoja, vaan heillä oli sentään järkevä - tosin virheellisesti johdettu - perustelu: viime vuosisadan vaihteen molemmin puolin länsimaiden taloudellista ja poliittista eriarvoisuutta sekä siirtomaiden valtausta puolustettiin näennäistieteellisillä argumenteilla vedoten "vahvimman selviämiseen" ja luonnonvalinnan ulottamiseen myös yhteiskuntaan ja talouselämään. Tämä sosiaalidarwinismin nimellä tunnettu eriarvoisuuden oikeutus pohjautui pelkästään väärin ymmärrettyyn evoluutioteoriaan sekä virheelliseen logiikkaan, jolla kuviteltiin luonnossa näkyvän kilpailun olevan oikein ja hyväksyttävää myös ihmisyhteisöissä. (Filosofi David Hume kumosi tämän väitteen jo 1700-luvulla; "no ought from is" eli siitä miten asiat ovat, ei voi päätellä, että niiden pitäisi olla niin.)

Scopesin oikeudenkäynti koitui evoluutioteorian tappioksi. Kreationismi pysyi uskonnollisuutensa vuoksi koulujen ulkopuolella, mutta evoluutioteoriaakaan ei opetettu ennen kuin 1950- ja 60-lukujen vaihteessa, jolloin Neuvostoliiton etumatka avaruusteknologiassa säikäytti amerikkalaiset huomaamaan tiedekasvatuksen tarpeellisuuden. Evoluutioteorian tulo kouluihin herätti fundamentalistit, ja tilanteen muuttamiseksi alkoi toinen evoluutioteorian vastustuksen aalto 1970-luvun lopulla oikeistokristittyjen saadessa sananvaltaa republikaanisen puolueen menestyksen siivellä. Tavoitteeksi tuli evoluution ja evoluutioteorian kouluopetuksen kieltäminen ja korvaaminen kreationismin opetuksella. Koska Yhdysvalloissa kirkko ja valtio on erotettu toisistaan eikä kouluissa saa opettaa uskontoa, kreationistit keksivät savuverhokseen "tieteellisen kreationismin".

"Tieteellisen kreationismin" kannattajat väittävät olevansa riippumattomia Raamatun luomiskertomuksesta ja kristillisestä Jumalasta: tutkimuksen lähtökohtana väitetään olevan vain elämän ja maailmankaikkeuden taustalla oleva "älykäs suunnittelija", jonka olemukseen ei oteta kantaa. Mutta kovin paljon ei tarvitse "tieteellistä kreationistia" raaputtaa, kun alta paistaa selvästi kristillinen fundamentalisti, jolle Raamatun sana on ehdoton auktoriteetti ja siitä poikkeavat näkemykset ovat joko sielunvihollisen valheita, "ateistitiedemiesten" salajuonia tai molempia. Osoituksena tästä on esim. Creation Research Societyn jäseniltään vaatima uskontunnustus.

Kreationistien yritys saada "tieteellinen kreationismi" yhdysvaltalaiskouluihin evoluutioteorian tilalle ei ole onnistunut. Siksi kreationistit ovat alkaneet yhä enemmän vaatia "tasapuolisuutta": reilun pelin hengessä kouluissa pitäisi muka opettaa useampaa kuin yhtä näkemystä. Oletettavasti kreationistit ovat huomanneet itsekin, ettei heidän väitteilleen löydy mitään todisteita ja siksi he yhä enemmän keskittyvät vain hyökkäämään evoluutioteoriaa vastaan. Tarkoituksena on yrittää osoittaa evoluutioteoriakin "vain uskonnoksi", jolloin sekin pitäisi jättää pois opetussuunnitelmista - ja taka-ajatuksena on tietysti, että kreationismi pitäisi silloin ottaa tilalle.

Mutta kreationismi ei ole tiedettä. Se on ahtaan ja dogmaattisen uskonnollisen maailmankatsomuksen tuote, jonka leviämistä on syytä vastustaa kaikin voimin. Ei kuitenkaan siksi, että kreationistit ovat väärässä tai että kyse on uskonnosta. Kreationismia on vastustettava siksi, että sen kannattajat valehtelevat ja vääristelevät tosiasioita yrittäessään uskotella perusteettomien väitteidensä ja huuhaa-uskomustensa olevan tiedettä. Tällainen toiminta on vahingollisimmillaan sotkiessaan näkemyksiä tieteestä sen "suuren yleisön" keskuudessa, jolle tieteen metodit ja tarkoitus on jäänyt epäselväksi.

Suomessa tilanne on onneksi toinen. Evankelis-luterilainen kirkko on varsin maltillinen tieteen ja uskonnon suhteissa. Edellisen arkkipiispa John Wikströmin sanoin Raamattu ei ole luonnontieteen oppikirja, joten evoluutioteorian ei katsota olevan ristiriidassa Raamatun kanssa. Muutamat suomalaiset kreationistit onnistuvatkin tekemään itsestään vielä hölmömpiä kuin ovat apinoimalla suoraan amerikkalaiskreationistien pamfletteja. Niinpä he vaativat tasapuolisuuden vuoksi kouluihin "evoluutiouskonnon" rinnalle myös uskonnon opetusta, vaikka Suomessa - toisin kuin Yhdysvalloissa - jo opetetaan kouluissa tunnustuksellista uskontoa.

Kreationismi Suomessa on keskittynyt lähinnä muutamien enemmän tai vähemmän fundamentalististen uskovien harrastukseksi. Julkisuudessa tunnetuimpia kreationisteja ovat lääkärit Pekka Reinikainen ("Unohdettu Genesis") ja Mikko Tuuliranta ("Evoluutio - tieteen harha-askel"), dosentti Lennart Saari, biokemian professori Matti Leisola (suomentanut mm. A.E. Wilder-Smithin kirjan "Luonnontieteet eivät tunne evoluutiota" sekä Schererin ja Junkerin kirjan "Evoluutio - kriittinen analyysi") sekä taiteilija Kimmo Pälikkö (yhdessä Markku Särelän kanssa kanssa kirjoitettu "Taustaa - tekijänoikeudesta maailmaan").

Kreationismin kannattajia löytyy lähes jokaisen uskontokunnan piiristä ev.lut. kirkko mukaan lukien, mutta selkeästi kreationistisia on aika harva uskonnollinen yhteisö. Yleensä kreationismin kannatus on sitä todennäköisempää, mitä kirjaimellisemmin Raamattua tulkitaan (mm. Jehovan todistajat, viidesläiset sekä Toronton naurulähetyksen pohjalta syntyneet Cityseurakunnat). Myös helluntailaisista löytyy monia evoluution vastustajia ja marginaaliryhmänä mukaan voi kenties laskea Urantia-uskovaisetkin, joilla kreationismiin kuuluu elämän luominen maapallolle.

Kreationistit eivät ole mitenkään yhtenäinen ryhmä. Heidät voidaan jakaa ensinnäkin äärimmäisen fundamentalistisesti Raamattua tulkitseviin nuoren Maan kreationisteihin (Young Earth, YE) sekä vähemmän kirjaimellisiin vanhan Maan kreationisteihin (Old Earth, OE). Edellinen ryhmä katsoo, että maailma on luotu kirjaimellisesti kuudessa 24 tunnin vuorokaudessa 6000-10000 vuotta sitten; jälkimmäisen ryhmän mielestä luomiskertomuksen päivät voivat olla hyvinkin pitkiä ajanjaksoja.

Toiseksi OE-ryhmä jakautuu vielä kahtia: nuoren elämän (Young Life, YL) ja vanhan elämän (Old Life, OL) kreationisteihin. Edellisten mielestä elämä on luotu maapallolle vasta alle 10000 vuotta sitten, kun taas jälkimmäisten mukaan elämä on luotu pian maapallon luomisen jälkeen.

Suomessa tunnetuimmat kreationistit eivät ole ilmaisseet kovin selkeästi kantaansa YE/OE-kiistassa. Uskontokunnista Jehovan todistajat ovat kyllä selvästi ryhmää OE/OL ja Cityseurakunta näyttäisi kallistuvan YE:n kannalle.

Joka tapauksessa suomalaisten kreationistien argumentoinnissa erottuvat selvästi jäljet sylttytehtaalle. Suurin osa väitteistä on suhteellisen suoraa lainaa amerikkalaislähteistä; esim. Pekka Reinikaisen tunnetuin kirja "Unohdettu Genesis" on käytännöllisesti katsoen plagiaatti Henry M. Morrisin ja Gary E. Parkerin kirjasta "What Is Creation Science?". Jehovan todistajilla kaikki Suomessa julkaistava kirjallisuus on peräisin Yhdysvalloista, suomeksi käännettynä.

Koska kreationismilla ei ole mitään tekemistä tieteen kanssa, sen perusväitteistä on vaikea saada selkoa. Suurimmaksi osalta se on pelkkää uskonnollista julistusta ja pienenä sivujuonteena on yritys keräillä tieteellisiltä näyttäviä todisteita luomisen puolesta. Oleellisinta osaa siinä esittää evoluutioteorian vastustus. Kreationistien pääasiallinen tavoite on saada evoluutioteoria näyttämään epäilyttävältä ja yrittää sen varjolla nostaa oma näkemys kelvolliseksi. Yritys on tuomittu epäonnistumaan, sillä vaikka evoluutioteoria osoittautuisikin virheelliseksi, se ei mitenkään todistaisi kreationismia oikeaksi.

Jehovan todistajat on se kreationistiryhmä, johon Suomessa todennäköisimmin törmää. Kreationisteja löytyy myös useimmista herätysliikkeistä (helluntailaiset, Cityseurakunta), mutta koska ne ovat vähemmän aktiivisia käännytystyössään kuin Jehovan todistajat, enemmistö suomalaisista on tuskin niihin tutustunut.

Jehovan todistajien "Vartiotorni"- ja "Herätkää!"-lehdissä on aina toisinaan artikkeleita, joissa yritetään todistella luominen todeksi ja evoluutio vääräksi. Aihetta käsittelee laajemmin kirja "Onko Luojaa, joka välittää sinusta?" (Jehovan todistajien kirjapaino, Vantaa 1998; alkukielinen teos "Is There a Creator Who Cares about You?", Watch Tower Bible and Tract Society of New York, Inc. 1998). Kirjan saa tilattua ilmaiseksi, joten tartuin tilaisuuteen nähdäkseni millainen näkemys Jehovan todistajilla on aiheesta ja poikkeaako se mitenkään muiden kreationistien väitteistä.

Huomasin lehti-ilmoituksen 2.12.1999 Joensuussa järjestettävästä Cityseurakunnan tilaisuudesta, jossa aiheena oli luominen ja evoluutio, puhujana brittiläinen Dr. Michael Story. Uteliaisuudesta lähdin tilaisuuteen -- tai seuroihin, kuten paikan päällä ilmeni. Yhtä eroa lukuun ottamatta sekä kirjan että esitelmän voi sanoa olevan samaa tavaraa hieman erilaisessa paketissa, joten niputan seuraavassa surutta yhteen sekä Jehovan todistajien että herra Storyn väitteet ja perustelut.

Suurin ero on suhtautumisessa alkuräjähdykseen ja maapallon ikään: Jehovan todistajat pitävät luomiskertomuksen "päiviä" pitkinä ajanjaksoina, joiden tarkkaa kestoa ei voi tietää; Michael Story taas oli tiukasti Young Earth -kreationisti ja piti luomisen päiviä ehdottomasti kuutena 24-tuntisena vuorokautena 6500 vuotta sitten. Oman mainintansa ansaitsee Storyn kertoma "todiste" maapallon nuoresta iästä, sillä tällaista en ole missään muualla kuullut: Storyn mukaan Englannin kuningattarella on täydellinen sukupuu esi-isistään Nooaan asti -- ja siitä taaksepäin esi-isät löytyvät Raamatusta. Näin ollen Raamattu on oikeassa, maailma on nuori eikä evoluutiota ole voinut tapahtua!

Jehovan todistajien mielestä alkuräjähdys on tapahtunut ja sen aiheutti Jumala; Story kiisti alkuräjähdyksen, vaikkakin perustelu jäi hieman hämäräksi. Ilmeisesti se on osa "ateistista evoluutioteoriaa" ja siksi tuomittava. Tämä Young Earth/Old Earth -kreationistien ero poislukien ovat yhteiset tekijät kuitenkin suurempia.

Molemmista tapauksista näkee kreationistien olevan eräänlaisia tieteen diletantteja. Heillä on yleensä paljonkin sirpaletietoa monilta eri tieteenaloilta, mutta he ovat harvemmin perehtyneet syvällisemmin varsinkaan niihin aloihin, joita he vastustavat, kuten biologiaan, geologiaan ja genetiikkaan. Michael Story esiteltiin tohtorina, jolla on "arvosana biologiasta" ja "monilta muilta tieteenaloilta", ja hän on "toiminut mm. tutkijana, opettajana ja vakuutusasiamiehenä".

Tohtori Storyn ansiot biologian alalla eivät oikein vakuuttaneet. Enemmänkin mieleen tuli tyypillinen amerikkalainen maallikkosaarnaaja. Story puhui hyvää suomea ja seurakunnissa hiotut retoriikan taidot näkyivät: hän osasi puhua sekä vakuuttavasti että viihdyttävästi ja esiintymistä oli mukava seurata - kunhan ei kiinnittänyt huomiota puheen asiasisältöön. Samoin Jehovan todistajien kirjassakin käytetään tieteellisiä tuloksia vain kuorrutuksena tunteisiin vetoavan saarnan päällä. Tutkittua tietoa tärkeämpää kreationisteille on maallikoiden -- esim. Yhdysvalloissa koulujen opetusohjelmista päättävien lautakuntien -- vakuuttaminen evoluution pahuudesta ja kreationismin autuudesta.

Kreationistien suhde tieteeseen on omituisen kaksijakoinen. Sekä Story että Jehovan todistajat haluavat kiihkeästi saada tieteellisen hyväksynnän uskomuksilleen, mutta eivät voi hyväksyä tieteellistä tutkimusta, jolla heidän näkemystensä kelvollisuuden voisi tutkia. He vetoavat aina tiedemiesten auktoriteettiin, jos jonkin tutkijan väite sopii evoluutioteorian vastustamiseen. Mutta aina kun tutkijan näkemys on luomisoppia vastaan tai evoluutioteoriaa puoltava, he alkavatkin muistuttaa tieteen olleen ennenkin väärässä ja tiedemiesten olevan ateisteja sekä haluttomia tutkimaan sellaista, mikä voisi osoittaa uskovaisten olevan oikeassa. Kakku yritetään näin sekä syödä että säästää.

Kreationistien evoluutioteorian vastustuksesta voi erottaa muutamia usein toistuvia väitteitä. Seuraava lista ei ole mitenkään kattava, mutta näistä samoista väitteistä näyttävät sekä Story että Jehovan todistajat olevan yksimielisiä (vaikka uskoisin fundamentalistikristittyjen ja Jehovan todistajien pitävän toisiaan muuten harhaoppisina sielunvihollisen kätyreinä).

• "Evoluutioteoria on vain teoria".
• "Evoluutioteoria on vain uskonto".
• "Evoluutioteoria on ateismia ja siksi vastuussa fasismista, kommunismista ja kaikesta muusta pahasta."
• "Jos evoluutioteoria on totta, ihminen on vain eläin eikä vastuussa mistään."
• "Evoluutioteoria on täynnä aukkoja: se ei pysty todistamaan alkuräjähdystä, elämän syntyä eikä eliöiden lajiutumista."
• "Puuttuvat renkaat osoittavat evoluutioteorian vääräksi: lajeista ei löydy välimuotoja."
• "Todennäköisyyslaskenta osoittaa evoluutioteorian vääräksi: yksinkertainenkaan solu ei voi syntyä sattumalta."
• "Mutaatiot ovat harvinaisia ja haitallisia."
• "Evoluutio rikkoo termodynamiikan toista pääsääntöä: järjestys ei voi spontaanisti lisääntyä."

Tällä sivulle olen koonnut muutamia vastauksia ja kommentteja kreationistien yleisimpiin väitteisiin. Kreationistien väitteiden kumoaminen ei ole kovinkaan vaikeaa. Pelkkä lukiobiologia ei kuitenkaan aivan riitä, sillä oppikirjoissa on harvoin pystytty selittämään tieteellisten teorioiden luonne ja niitä tukevat havainnot tarpeeksi perusteellisesti ja ymmärrettävästi. Varsinkin evoluutioteoria on tässä suhteessa ongelmallinen, sillä kuten Jacques Monod on sanonut, "evoluutioteoria on siitä erikoinen teoria, että kaikki luulevat ymmärtävänsä sen".

"Evoluutioteoria on vain teoria."

Luonnontieteellisestä teoriasta puhuminen "vain teoriana" vääristää pahasti koko teorian käsitettä. Arkikielessä teoria merkitsee jotakin arvauksen ja puutteellisen tiedon välillä olevaa, mutta luonnontieteissä se on jotakin muuta. Ennen kuin hypoteesi eli tutkimuksen lähtöoletus pääsee teoriaksi, sitä on testattu hyvin laajalti. Sen on täytynyt selvitä lukuisista kokeista; sen on täytynyt selittää olemassa olevat ilmiöt; ja sen on täytynyt ennustaa oikein ilmiöitä, joita on havaittu vasta myöhemmin. Jos hypoteesi on selvinnyt näistä testeistä, sitä voidaan pitää teoriana.

Silti teoria on jatkuvan testauksen kohteena. Periaatteessa milloin tahansa voi tulla eteen ilmiö, jota teoria ei pysty selittämään tai sitten kehittyy uusi teoria, joka selittää ilmiöt vielä paremmin. Teoria on hyvin perusteltu ja testattu selitys. Se ei ole fakta tai totuus, mutta se on niin lähellä sitä kuin kulloisellakin tietämyksellä on mahdollista.

Tämän takia luonnontieteissä puhutaan teorioista muidenkin kuin evoluutioteorian yhteydessä. Jos nimitys "teoria" ei kelpaa, pitäisi kreationistien vastustaa samalla tarmolla vaikkapa Einsteinin suhteellisuusteoriaa. Jostakin syystä se ei kuitenkaan herätä samanlaisia intohimoja (vaikka sen pitäisi: sehän asettaa valonnopeuden ylärajaksi, jota edes kaikkivaltias ei voi ylittää).

"Evoluutioteoria on vain uskonto."

On kummallista, että uskovaiset kreationistit halveksivat uskomista puhumalla "vain" uskonnosta. Vielä kummallisempaa on väittää tieteellistä teoriaa uskonnoksi. Tietääkseni evoluutioteorian hyväksyminen ei edellytä uskomista ilman todisteita eikä siinä tarvita minkään tai kenenkään korkeammaksi voimaksi katsottavan palvomista.

Tapa väittää jotakin näkemystä uskonnoksi ei ole pelkästään kreationistien virhe. Sitä harrastavat monet muutkin uskovaiset tarkoituksenaan vesittää kaikki uskontokriittiset (todelliset tai luulotellut) ajatukset "vain uskonnoksi", koska näin saadaan myös perustellut ja todistetut näkemykset vedettyä ikään kuin samanarvoisiksi perusteettomien uskomusten kanssa.

Evoluutioteorialla ei ole mitään tekemistä uskonnon kanssa. Evoluutioteoria muuttuu uusien havaintojen myötä, se on osoitettu lukemattomin testein paikkansapitäväksi ja jos löydetään havainto, joka osoittaa sen olevan ristiriidassa todellisuuden kanssa, niin silloin teoria hylätään ja tilalle kehitetään uusi ja parempi. Mitään tällaista ei voi kuvitella tapahtuvaksi uskonnon kohdalla.

"Evoluutioteoria on ateismia ja siksi syypää fasismiin, kommunismiin ja kaikenlaiseen muuhun pahaan."

Sama virhe kuin edellisessä kohdassa. Evoluutioteorian väittäminen ateistiseksi on yhtä järkevää kuin vaikkapa kvanttiteorian väittäminen oikeistolaiseksi. Luonnontieteelliset teoriat eivät ole itsessään ideologisesti värittyneitä, vaikka niitä voidaankin - tavallisesti tosin vasta pahasti vääristeltyinä - käyttää jonkin maailmankatsomuksen ajamiseen.

Puu kenties tunnetaan hedelmistään, mutta fasismi, sosialismi, kansallissosialismi tai kommunismi eivät taatusti ole evoluutioteorian tuotteita. Äärioikeistolaisuuden juuria voidaan löytää sosiaalidarwinismista eli spencerismistä (kehittelijänsä Herbert Spencerin mukaan), jolla ei ole darwinismin kanssa muuta yhteistä kuin osa nimestä. Äärivasemmalla taas evoluutioteoriaa on pidetty porvarillisena rappiotieteenä, joka esti näkemästä päämäärähakuisen kehityksen kohti uutta ja parempaa sosialistista ihmistä.

Sitä paitsi, vähintäänkin yhtä hyvillä perusteilla kristinuskoa voi väittää syylliseksi ristiretkiin, inkvisitioon, noitavainoihin, orjakauppaan, luonnonvarojen riistämiseen ja tuotantoeläinten kärsimyksiin. Kreationistit eivät kumma kyllä hyväksy tätä yhteyttä.

Jos evoluutioteoria on totta, ihminen on vain eläin eikä vastuussa mistään."

Evoluutioteorialla on rasitteenaan sosiaalidarwinismin nimissä harrastettu epäoikeudenmukaisuus, mutta se taas ei ole itse teorian vika. Tieteellisiä teorioita ei käytetä arvottamaan ihmisten toimintaa. Eihän kukaan (edes kreationisti) väitä, että ihmisiä pitäisi heittää alas kerrostalojen katoilta, koska gravitaatioteoria kertoo kuinka kappaleet käyttäytyvät vapaassa pudotuksessa.

Jos siis evoluutioteorian mukaan luonnossa vallitsee eloonjäämisen ja lisääntymisen kilpailu, joka karsii armotta vähemmän kelvolliset yksilöt, se ei mitenkään tarkoita, että samanlainen karsinta pitäisi ulottaa myös ihmisyhteisöihin, tai että tällainen karsinta olisi paras mahdollinen tapa järjestää yhteiskunta. Jos useimmille eläinlajeille on luonnollista jättää loukkaantunut lajitoveri kuolemaan, miksi siitä pitäisi tehdä johtopäätös, että ihmisten olisi tehtävä samoin?

Evoluutioteoria on totta (siinä mielessä kuin tieteelliset teoriat yleensä ovat totta) ja ihminen on yksi eläinlaji osana luontoa. Moraali ja etiikka eivät tämän seurauksena silti katoa mihinkään. Niiden alkuperäksi ei kuitenkaan tarvitse keksiä minkäänlaisia yliluonnollisia olentoja, vaan kyseessä ovat kulttuurievoluution tuotteet: moraalittomat ja vastuuttomat yhteisöt hajoavat nopeasti.

Tässä on myös oikeastaan ainoa tapaus, jossa fundamentalistin tiukka usko ja evoluutioteorian vastustus on hyvästä. Jos kreationisti ei voi kuvitella uskonsa ulkopuolelta mitään syytä olla tappamatta ja raiskaamatta, on syytä toivoakin, ettei hän menetä uskoaan.

"Evoluutioteoria on täynnä aukkoja: se ei pysty todistamaan alkuräjähdystä, elämän syntyä eikä eliöiden lajiutumista."

Voi kuulostaa hämmästyttävältä, mutta tämä väite on suurimmaksi osaksi oikein. Evoluutioteoria ei tosiaankaan pysty todistamaan alkuräjähdystä eikä elämän syntyä. Tosin sen ei edes tarvitsekaan todistaa niitä: kummallakaan ei ole mitään tekemistä teorian kanssa. Alkuräjähdys kuuluu kosmologian ja astronomian piiriin. Alkusynty eli abiogenesis on evoluutioteorian kannalta periaatteessa yhdentekevä: elämä voi olla syntynyt elottomasta aineesta, se voi olla peräisin ulkoavaruudesta tai se voi olla jonkin jumalolennon aikaansaannosta. Evoluutioteoria on teoria elämän kehityksestä, ei sen synnystä.

Väitteen loppuosa onkin sitten pelkkää pötyä, sillä lajiutumista on havaittu lukuisia kertoja. Kuvauksia aiheesta löytyy esim. Talk.Originsin sivuilta Observed Instances of Speciation FAQ, Some More Observed Speciation Events sekä 29 Evidences for Macroevolution. Evoluutioteoriaa parempaa selitystä lajiutumiselle ei ole.

Kreationistitkin hyväksyvät ns. mikroevoluution eli eliöiden muuntelun. Muu olisikin varsin typerää, kun kasvien ja eläinten jalostamisen tuomat muutokset ovat selvästi nähtävillä. Sen sijaan he kiistävät ns. makroevoluution, joka (kreationistista riippuen) tarkoittaa jonkin lajin muuttumista uudeksi lajiksi tai uusien rakenteiden syntymistä, tunnetuimpina esimerkkeinä silmä, siivet ja keuhkot. Todellisuudessa tuo jako on varsin keinotekoinen, sillä makroevoluutio on kummassakin tapauksessa vain pitkään jatkunutta mikroevoluutiota.

Ongelma (varsinkin kreationisteille) on se, että lajin määrittely on varsin vaikeaa. Evoluution näkökulmasta kaikella elämällä on yhteinen alkuperä ja lajiutumista on tapahtunut koko elämän historian ajan, joten lajien välisten rajojen sumeus on itsestään selvää. Kreationisteilla taas on suunnattomia vaikeuksia selittää vähänkään järkevästi esim. ihmisten ja simpanssien DNA:n yhteneväisyydet.

"Puuttuvat renkaat osoittavat evoluutioteorian vääräksi: lajeista ei löydy välimuotoja."

Tämä on täyttä valhetta, sillä lajiutumisesta on lukuisia todisteita (esim. Talk.Originsin sivut Transitional Vertebrate Fossils FAQ ja Fossil Hominids). Kreationistien halu nähdä puuttuvia renkaita on vain taktiikka päästä väittämään välimuotojen puutetta: kun kreationistille näyttää jonkin nykyisen lajin esi-isän fossiilin, hän vaatii välille välimuotoa. Kun hänelle näytetään välimuoto, hän vaatiikin seuraavaksi kahta uutta välimuotoa: nythän on olemassa kaksi aukkoa, yksi esi-isän ja välimuodon sekä toinen välimuodon ja nykyeliön välillä. Joka kerta kun yhteen aukkoon löydetään välimuoto, kreationisti saa kaksi uutta aukkoa, johon voi vaatia uutta välimuotoa. Koska fossiilien muodostuminen on hyvin harvinainen tapahtuma, kaikkia lajiutumisen vaiheita ei mitenkään voida löytää. Niinpä kreationisti voi edelleen väittää evoluutioteoriaa vääräksi puuttuvien renkaiden takia.

Toinen tapaus, jossa kreationistit haluavat lajiutumisen todisteiksi välimuotoja, on nykyhetkellä tapahtuva lajiutuminen. Kreationisteille pitäisi olla esim. kala, jolle on kehittymässä jalat; tai kala, jolle on kehittymässä keuhkot (mutta liejuryömijä ei jostakin syystä kelpaa); tai hiiri, joka on kehittymässä lepakoksi, tai lisko, joka on muuttumassa linnuksi ja niin edelleen. Lajiutumisen pitäisi muka näkyä jonkinlaisena hybridinä eli välimuotona, jossa on näkyvissä kahden lajin ominaisuuksia.

Meillä ei ole kuitenkaan mitään mahdollisuutta nähdä nykyisten eliölajien lopputulosta, joten emme voi mitenkään nimetä mitkä nykyisistä lajeista ovat välimuotoja. Lisäksi esim. liskon muuttuminen linnuksi on varsin hankalaa, sillä nykyliskojen kehityksen esteenä kohti lentokykyä on nykyiset linnut: ne ovat jo täyttäneet kaikki ne ekologiset lokerot, joihin lentävän liskon pitäisi päästä.

Tökeröimmillään kreationisti saattaa vaatia välimuodoksi jotakin nykyistä eliötä, jolla on puolinainen ja toimintakyvytön elin - puolikas siipi, vajaa jalka, silmämuna ilman verkkokalvoa jne. Evoluutioteoria ei tietenkään edellytä tällaisten olemassaoloa, päinvastoin.

Välimuotoja on olemassa paljonkin, niin fossiileina (esim. liskolintu, jalallinen valas) kuin nykyisinä lajeina, mutta ne eivät vain satu noudattamaan kreationistien mielihaluja. Periaatteessa jokainen laji, joka ei kuole sukupuuttoon, on mahdollinen välimuoto ja voimme vain arvailla, minkälaisia lajeja niistä joskus tulee. Jos hyvin käy ja ihmiskunta selviää tiedettä harrastavana kulttuurina muutama miljoona vuotta eteenpäin, meillä saattaisi olla silloin täydellinen sarja välimuotoja nykyisestä maalle munivasta pingviinistä täysin vedessä elämiseen sopeutuneeseen tulevaisuuden pingviiniin. (Tämä ja monia muita mielenkiintoisia ajatusleikkejä löytyy Dougal Dixonin kirjasta "Ihmisen jälkeen - tulevaisuuden eläinkunta".)

"Todennäköisyyslaskenta osoittaa evoluutioteorian vääräksi: yksinkertainenkaan solu ei voi syntyä sattumalta."

Tämä on eräs yleisimpiä kreationistiväitteitä. Alkuosa väitteestä on puutaheinää, mutta loppuosa on aivan totta.

Evoluutioteoria ei väitä solujen syntyneen sattumalta: solujen syntyyn johtavat muutokset voivat olla satunnaisia, mutta evoluutiota ohjaava luonnonvalinta ei ole. Verrataanpa luonnonvalintaa nopanheittoon 50000 nopalla ja solun syntymää 50000 kuutoseen. Olisi tosiaankin hämmästyttävää, jos yhdellä 50000 nopan heitolla tulisi samalla kertaa kaikilla kuutonen.

Mutta luonto ja luonnonvalinta ei toimi näin. Jos kuutosten saaminen tarkoittaa parempaa selviytymistä, niin silloin yhdellä heitolla saadut kuutoset - niiden määrästä riippumatta - otetaan talteen. Seuraava heitto on ikään kuin seuraava sukupolvi ja sen vuorolla heitetään jäljelle jääviä noppia, joista otetaan kuutoset - eli luonnonvalinnan paineessa menestystä tuovat tekijät - jälleen talteen. Näin jatketaan, kunnes kaikki 50000 noppaa ovat kuutosia. Aikaa tähän prosessiin on mennyt varsin vähän, korkeintaan muutama sata sukupolvea.

Tietysti tämä esimerkki on huono monestakin syystä: valitsijana on tietoinen toimija ja valintaperuste on täysin mielivaltainen. Mutta omalla tavallaan se kuvaa yhtä luonnonvalinnan ja evoluution tärkeää seikkaa, nimittäin kasautuvaa valintaa. Olipa kyseessä alkumeren alkeellinen RNA-kopioituja tai nykyaikainen monisoluinen aitotumallinen eläin, kummassakaan tapauksessa seuraava sukupolvi ei lähde puhtaalta pöydältä, vaan se on perinyt edeltäjiltään selviytymistä ja lisääntymistä edesauttavia ominaisuuksia.

Kreationistit siteeraavat innokkaasti lentävää lausetta, jonka mukaan "elollisen solun syntyminen sattumalta vastaa sitä, että pyörremyrsky romuvarastoon iskiessään kokoaisi sattumalta toimintakuntoisen jumbojetin". Tämähän on aivan totta, sillä tällaisen sattuman todennäköisyys on niin käsittämättömän pieni, että tapahtumaa voi sanoa mahdottomaksi. Valitettavasti vain kreationistien kannalta tämä argumentti menee pahasti huti. Evoluutioteoria ei edellytä tällaista sattumaa.

"Mutaatiot ovat harvinaisia ja haitallisia."

Tavallisesti mutaatiosta tulee mieleen kaksipäiset vasikat tai viisijalkaiset koirat, mutta biologiassa mutaatiolla tarkoitetaan huomattavasti hienovaraisempiakin muutoksia. Periaatteessa pelkästään yhden geenin sisällä tapahtunut muutos on jo mutaatio. Välttämättä sillä ei ole minkäänlaisia vaikutuksia eliön ulkoasuun, mutta silti se on mutaatio.

Mutaatiot ovat toki harvinaisia ja varsin moni niistä on haitallinen tai neutraali. Hyödyllisiä mutaatioita on vähän. Mutta luonnonvalinnan takia vähäkin riittää: hyödylliset eli hengissä selviämistä ja lisääntymistä edesauttavat muutokset kasautuvat ja leviävät populaatiossa nopeasti.

"Evoluutio rikkoo termodynamiikan toista pääsääntöä: järjestys ei voi spontaanisti lisääntyä."

Kreationistit ovat innokkaasti propagoineet tätä väitettä unohtaen samalla aktiivisesti sen tosiasian, että toinen pääsääntö koskee eristettyjä järjestelmiä. Niissä entropia kasvaa eli järjestys vähenee vääjäämättä. Mutta maapallo ei ole eristetty järjestelmä, sillä se saa ulkopuolista energiaa auringosta. Näin ollen järjestys maapallolla voi kasvaa auringon järjestyksen vähenemisen kustannuksella.

Tämä on tyypillinen esimerkki siitä tieteellisen tiedon vääristelystä, jota kreationistit harrastavat. Juuri tällaisen myyräntyön takia on mielestäni tarpeellista kritisoida kreationisteja ja vastustaa heidän pyrkimyksiään.

Yleensä ottaen evoluutioteorian puolustaminen kreationisteja vastaan on turhaa. Evoluutioteoria on kestänyt paljon pahemman hyökkäyksen, nimittäin tieteen itsensä tekemän testaamisen, joka ankaruudessaan ja yksityiskohtaisuudessaan on aivan toista luokkaa kuin muutamien kiihkoilijoiden propaganda.

Koska evoluutioteoria on osoittanut toimivuutensa, on ennemmin syytä kohdistaa sama objektiivinen, kriittinen ja tehtyihin havaintoihin pohjautuva tarkastelu kreationismiin. Jos kreationistit haluavat oman "teoriansa" evoluutioteorian korvaajaksi, sen on syytä selvitä samoista testeistä. Näin ollen kreationismin on pystyttävä antamaan selitys (ja mieluummin parempi sellainen) kaikkiin niihin ilmiöihin, joita nykyään selitetään evoluutioteorialla. Kreationismin on myös osoitettava käyttökelpoisuutensa uusien tutkimusten pohjana ja sen on tehtävä ennusteita, jotka voidaan varmistaa. Lisäksi sen on oltava falsifioitavissa: sen on määriteltävä ne edellytykset, joiden mahdollisesti täyttyessä se osoittautuu virheelliseksi.

Seuraavassa on vain pieni näyte niistä kysymyksistä, joihin kreationistien täytyisi pystyä vastaamaan antamalla havaintoihin sopivia ja tieteellisesti kestäviä selityksiä:

Miten luominen näkyy maailmassa?

Tähän ei riitä perinteinen huuli pyöreänä ihmettely kukkien kauneudesta ja eliölajien symbiooseista. Kun evoluutioteoria on osoittanut, että luonnon ihmeellisyydet voidaan selittää ilman tietoisen suunnittelijan väliintuloa, pitäisi kreationismin tarjota tieteelliset todisteet juuri tällaisen väliintulon osoittamiseksi. Mitä ne ovat? Missä ne näkyvät? Millä perusteella niiden voidaan todeta tukevan luomista?

Milloin maapallo on luotu?

Kreationistien nykyisissä arvioissa on suurimmillaan 750000-kertainen heitto. Young Earth -kreationistit pitävät maapallon ikänä 6000-10000 vuotta; Old Earth -kreationisteilta löytyy näkemyksiä miljoonasta vuodesta nykytieteen 4,5 miljardiin vuoteen. Näin perustavaa laatua olevassa kysymyksessä ei näin suurta eroa voi hyväksyä. Mitkä ovat YE-kreationistien tieteelliset perusteet Maan nuorelle iälle?

Milloin elämä on luotu?

Fossiileja on ajoitettu jopa 3,5 miljardin vuoden ikäisiksi. Miten YE- ja Young Life -kreationistit selittävät toisiaan tukevien ja nykyfysiikan mukaisten ajoitusmenetelmien väärässä olon?

Miksi fossiileja ei löydy vääristä kerrostumista?

Jos kaikki elävät olennot on luotu kerralla, miten kreationistit selittävät sen, ettei yhtään ihmisfossiilia ole löydetty yli viisi miljoonaa vuotta vanhoista maakerroksista? Miksei yhtään dinosauruksen tai nisäkkään fossiilia ole löydetty samalta ajalta trilobiittien kanssa?

Miksi raamatullisesta tulvasta ei löydy mitään merkkiä?

Kreationistien vakioselitys edelliseen kysymykseen fossiilikerroksista on Raamatun mainitsema tulva, joka järjesti fossiilit siistiin järjestykseen: isot ja tyhmät dinosaurukset alimmiksi, sitten fiksummat nisäkkäät (jotka kaiketi osasivat paeta korkeammille paikoille) ja lopuksi ihmiset, jotka ilmeisesti pystyivät pysymään pinnalla pitempään kuin eläimet.

Valitettavasti luonnosta ei löydy mitään merkkiä maailman- tai edes maanlaajuisesta tulvasta. Lisäksi tulva herättää monia avoimia kysymyksiä: Mistä vesi tuli? Mihin se meni? Miksi tulva tappoi vesieläimistä vain ne saurus- ja liskolajit, jotka ovat nykyään sukupuuttoon kuolleita? Miten makean veden kalat selvisivät tulvan aiheuttamasta vesien sekoittumisesta? Miten kasvien siemenet selvisivät vuoden suolavedessä?... ja niin edelleen; enkä viitsi edes mainita ongelmia, joita eläinten ylläpito arkissa olisi aiheuttanut.

Miksi eri lajeilla on niin paljon yhteisiä piirteitä DNA:sta alkaen?

Jos eläin- ja kasvikunnan lajit on luotu erikseen, miksi niistä voidaan rakentaa sukupuita osoittamaan yhteisiä esi-isiä? Miksi maapallolta ei löydy yhtään sellaista eliötä, jota ei mitenkään voisi selittää ilman erillistä luomista?

Miten kreationismi selittää eliöiden sopeutumisen uusiin oloihin?

Kreationistien lempiväitteitä on, että informaatiota ei synny satunnaisesti eikä tyhjästä. Miten kreationismi selittää bakteerien antibioottiresistenssin kehittymisen?

Miten kreationismi selittää lajiutumisen mahdottomuuden?

Kreationistit väittävät, että mikroevoluutiota -- lajin sisäisiä muutoksia, esim. jalostuksessa -- tapahtuu, mutta makroevoluutio (lajiutuminen tai uusien rakenteiden syntyminen) on mahdotonta. Mikä mekanismi eliöissä estää makroevoluution? Miten geeniperimä säilyttää tiedon siitä, milloin se on muuttunut tarpeeksi ja saavuttanut rajan, jota se ei voi ylittää?

Miten kreationismin voisi falsifioida?

Evoluutioteorian voi falsifioida helposti. Siihen riittää esim. fossiililöytö, joka osoittaa dinosaurusten ja ihmisten eläneen samaan aikaan tai lamarckistinen hankittujen ominaisuuksien periytyminen.

Jos kreationismi halutaan tieteelliseksi teoriaksi, sen selitysvoimaksi ei riitä pelkkä "goddidit". Jumalalla voidaan selittää aivan kaikki, jolloin se ei selitäkään enää mitään. Kuinka siis falsifioida kreationismi? Mitä havaintoja luonnosta voisi tehdä, että luoja ja luominen osoittautuisi niiden perusteella mahdottomaksi?

Miksi maailma näyttää siltä, että se on kehittynyt evoluutioteorian mukaisella tavalla?

Viimeisin muttei vähäisin kysymys: jos maailma on luotu, miksi kaikki eliöt näyttävät silti kehittyneen evoluution tuotteina? Jos kreationistien väitteet pitävät paikkansa, miksi kuitenkin evoluutioteoria pystyy selittämään elämän monimuotoisuuden kreationismia paremmin?

Geenit vai kasvatus - kumpi tekee ihmisen?

Geenit vai kasvatus - kumpi tekee ihmisen?

Juuri kun vanha kunnon kiista lapsen luonteen kehityksestä
oli tyyntymässä perimän ja opitun tasapeliksi, amerikkalainen aivotutkija,
evoluutiopsykologi Steven Pinker lähti uuteen taistoon geenien puolesta.
Ärhäkimpään vastarintaan nousi brittipsykologi Oliver James.

 ”Ei kai enää kirjaa perimästä ja kasvatuksesta! Onko muka vielä ihmisiä, jotka todella uskovat, että mieli on tyhjä taulu? Emmekö me kaikki ole luopuneet yksinkertaisesta jaosta perimään ja kasvatukseen ja tajunneet, että käyttäytyminen syntyy näiden kahden vuorovaikutuksesta?” Näin älähtivät Massachusettsin teknisen korkeakoulun psykologian professorin Steven Pinkerin kollegat, kun hän kertoi valmisteilla olevasta teoksestaan The Blank Slate (Allen Lane 2002)

Pinker kuitenkin huomauttaa, että vaikka harva meistä myöntää  uskovansa tabula rasaan, ajatukseen törmää joka puolella. Mistä tahansa kasvatusoppaasta paljastuu uskomme esimerkiksi siihen, että lapsia voi muovata kuin vahaa.

– On myös harhaanjohtavaa niputtaa kasvatus ja perimä yhteen, lisää Pinker. Silti juuri ”ei kasvatus eikä perimä vaan hiven molempia” tuntuu tätä nykyä olevan fiksujen ihmisten yleisvastaus siihen, mikä meidät muovaa meiksi. – Mutta fiksutkin voivat erehtyä, jyrähtää puolestaan brittipsykologi Oliver James omassa kirjassaan They f*** you up (Bloomsbury 2002).

Muusta miehet eivät sitten olekaan samaa mieltä.

”Kieroutunut” vastaan ”dinosaurus”

Pinkerin ja Jamesin kirjat ilmestyivät syksyllä samalla viikolla sytyttäen väittelyn, joka erityisesti brittimediassa äityi poikkeuksellisen kitkeräksi. Toinen miehistä on saanut kuulla olevansa ”kieroutunut yksilö, jonka ajatukset voivat johtaa yhä useamman lapsen pahoinpitelyyn”, toinen taas ”moukkamainen, tieteellinen dinosaurus ja kovan linjan vasemmistolainen, jonka mietteet ovat menettäneet merkityksensä ajat sitten”. Jyrkimmin laukoi Jamesiin suivaantunut amerikkalaispsykologi Judith Harris: – Mies on p:stä, samoin hänen kirjansa.

Kärhämän keskiössä on se, mitä vastapuoli ajattelee kasvatuksen ja perimän osallisuudesta ihmisen luonteen kehityksessä. James väittää, että geeneistä viis: vanhempien vaikutus on olennaisinta. Pinker taas vakuuttaa, että perimä, toverit ja sattuma vaikuttavat meihin enemmän kuin vanhempamme.

Pinker vetoaa kaksostutkimuksiin

Käyttäytymisgeneetikkojen tutkimusten perusteella esimerkiksi persoonallisuutemme ja älykkyytemme ovat ainakin osin perinnöllisiä.

• Eri kodeissa kasvaneet identtiset kaksoset (eri ympäristö mutta samat geenit) ovat samankaltaisempia kuin lapset yleensä.

• Samassa kodissa kasvaneet identtiset kaksoset (sama ympäristö, samat geenit) ovat samankaltaisempia kuin yhdessä kasvaneet epäidenttiset kaksoset (sama ympäristö mutta vain puolet geeneistä samoja).

• Yhdessä kasvaneet biologiset sisarukset (sama ympäristö, puolet geeneistä samoja) ovat samankaltaisempia kuin adoptoidut kasvinsisaret (sama ympäristö mutta ei samoja geenejä).

– Mitä enemmän ihmisillä on samoja geenejä, sitä samankaltaisempia he ovat, Pinker summaa.

Hän kuitenkin muistuttaa, etteivät kaikki ominaisuudet ole perinnöllisiä. Jotkin ovat kokonaan kulttuurisidonnaisia, kuten se, mitä kieltä ihminen puhuu tai mitä uskontoa tämä tunnustaa. Sen sijaan näidenkin piirteiden pohjalla piilevät taipumukset ja temperamentit ovat Pinkerin mukaan perinnöllisiä: kuinka näppärä henkilö on kielellisesti tai kuinka altis uskonnollisuudelle.

Perimän tärkeyttä ei saa tunnustaa

Siitä, että perimämme tekee meistä ainutlaatuisia, ei Pinkerin mukaan ole kuitenkaan luvallista puhua, koska geenien vaikutuksen tunnustamisen pelätään jollakin lailla uhkaavan humaaneja arvoja.

– Nykyintellektuelleilla on kumma refleksi: kun tulee puhe geeneistä, he lakkaavat tajuamasta, miten 50 prosenttia eroaa sadasta, miten ”hieman” eroaa ”kaikesta” ja ”vaikuttava” ”määräävästä”.

Erityisesti Yhdysvalloissa aihe on tabu, ja siihen tarttuva saa loat silmilleen. Esimerkiksi Thomas Bouchard, persoonallisuusgenetiikan pioneeri ja  Minnesotan ensimmäisen laajan kaksostutkimuksen johtaja, on saanut kuulla olevansa rasisti, natsi ja Mengele.

Tällainen äärimmäisen kielteinen suhtautuminen vaikuttaa Pinkerin mukaan väkisinkin tutkimukseen, koska moni tutkija kulkee laput silmillä tai ei uskalla avata suutaan. Vielä pahempaa on se, että kun biologia ohitetaan, tutkimus saattaa joutua kokonaan hakoteille.

Vanhempia syytetään, kun kasvatus ei näy

Pinker väittää, että näin on jo käynyt esimerkiksi kasvatustutkimuksessa.

– Sadat tutkimukset ovat mitanneet vastaavuuksia vanhempien ja heidän lapsiensa välillä. On havaittu, että puheliailla vanhemmilla on puheliaita lapsia, väkivaltaisilla vanhemmilla väkivaltaisia lapsia ja niin edelleen. Nämä vastaavuudet käännetään sitten suoraan kasvatusohjeiksi, ja vanhemmat saavat syyn niskoilleen, jos lapsista ei tulekaan sellaisia kuin on toivottu.

– Vastaavuus ei kuitenkaan välttämättä paljasta oikeata syytä. Vanhemmat antavat lapsilleen geenit siinä missä kasvuympäristön, joten se, että puheliailla vanhemmilla on puheliaita lapsia, voi yksinkertaisesti selittyä siitä, että yhteiset geenit tekevät heistä verbaalisia. Vasta kun tutkimukset toistetaan adoptoiduilla lapsilla, tiedämme, mihin vastaavuudet viittaavat.

Pinkerin mukaan ihmisluonnon kieltäminen on samaa kuin viktoriaanisen ajan suhtautuminen seksiin. Paitsi että se on vielä pahempaa, sillä se vaikuttaa elämäämme paljon laajemmin.

• Ajatus niin geeneistä kuin ympäristöstä mielen muovaajina saattaa tietenkin osoittautua vääräksi, mutta turhaa tai moraalitonta sen tutkiminen ei ole.

Jäitä hattuun, riitapukarit! Ainakin eläinkokeiden mukaan emon hoiva säätää perimän vaikutusta, painotettiin Yhdysvaltain tiedeviikolla. Ristiriitaa ei ole, vaan sekä geenit että kasvatus vaikuttavat biologisesti, pamauttaa professori Regina Pally Kalifornian yliopistosta Los Angelesista ”Kasvatus ja geenit” -seminaarin alkajaisiksi. Repliikki hiljentää kongressikeskuksen salin hetkeksi. Tässäkö se nyt oli, kuolinisku mehevälle kiistalle? Annetaan Frances Champagnen selittää. McGill-yliopiston tutkijatohtorin mukaan yksilön kehitys ei ole vain perintötekijöiden varassa, ei hyvien eikä huonojen. – Kaikki kasvuympäristön vaikutukset välittyvät geenien toiminnan kautta. Edullinenkin geeni voi sammua, jos jälkeläinen jää vaille hyvää hoivaa. Vanhemmilla taitaa sittenkin olla suuri vastuu. Hoivan vaikutus jopa periytyy Koska ihmisperheiden tutkiminen on niin monen mutkan takana, Frances Champagne ja hänen ohjaajansa Michael Meaney ovat paneutuneet rottiin. Jyrsijöiden lyhyt elinikä takaa sen, että tietoa varhaisten kokemusten vaikutuksista kertyy useista sukupolvista. Rottamammat ovat erinomaisia äitejä. Ne nuolevat ja rapsuttavat poikasiaan 60 prosenttia ajasta näiden ensimmäisten elin-viikkojen aikana. Hoivavieteissä on silti eroja. – Huolenpidon määrällä on valtava vaikutus geenien sekä hermo- ja hormonijärjestelmän toimintaan, Champagne sanoo. Erityisen hellien emojen poikaset poikkeavat ikä-tovereistaan. Niiden aivoissa on runsaasti sellaisia solureseptoreita, joita tarvitaan stressin sammuttamiseen. Täydellä teholla toimivien geenien ansiosta rotanpoikasten stressihormonin tuottoa säätelevät rauhaset pelaavat saumattomasti yhteen. Poikaset eivät hätkähdä vähästä, vaan oudossakin häkissä nuuskivat rohkeasti ympäristöään. Stressinsietokyky säilyy aikuisenakin. – Emon käyttäytyminen ohjelmoi muutokset, Champagne vakuuttaa. Jos laiskasti hoivaa-van naaraan jälkeläinen siirretään tarmokkaan emon kasvatettavaksi, poikanen kehittyy uuden emon mukaiseksi. Hoivavire myös peritään: laiminlyödystä rotanpoikasesta kasvaa kehno emo. – Ympäristötekijät voivat vaikuttaa geenejä sammuttavaan dna:n kemialliseen muutokseen, metylaatioon, ja metylaatio periytyy, Champagne selittää. Yksin jääminen muuttaa aivoja Kokemukset muovaavat myös aivojen rakennetta. Virikkeisessä ympäristössä rotalle kehittyy suurempi aivokuori ja neljännes enemmän hermosolujen välisiä viestikytköksiä kuin virikkeettömissä oloissa. Jos reesusapinan poikaset eristetään varhain, aivojen hermosolujen haarakkeet lyhenevät kolmannekseen synnynnäisestä pituudestaan. Oregonilaisprofessori Judy Cameronin mukaan muutokset näkyvät aivokuoren etuosassa, tunteiden ja järjen sulatusuunissa, joka hienosäätää sosiaalista käyttäytymistä. Eristäminen muuttaa myös geenien toimintaa mantelitumakkeessa, joka säätelee pelkoa ja mielihyvää. Cameronin kollega, Virginian yliopiston professori Stephen J. Suomi on tutkinut hoivan vaikutuksia aivojen serotoniini-aineenvaihduntaan. Välittäjäaineen alhainen pitoisuus lamaa mielialaa ja tunne-elämää. Serotoniinigeenin heikkotehoisuus ei kuitenkaan haittaa apinanpoikasta, jos se pääsee taitavan emon hoteisiin.   Perhe parantaa orvon Mitä rottanaaraan nuolemistaito tai apinan-poikasen eristäminen kertoo ihmisestä? Ihmislasta ei voi raastaa äitinsä rinnoilta kasvamaan herkästi stressaantuvaksi reppanaksi. – Hyvä kysymys, Suomi kuittaa. – Reesusmakakit eivät ole pieniä, hännäkkäitä ihmisiä. Yhtäläisyyksiä on kuitenkin paljon. Aivojen rakenne, toiminnan kehitys ja geenien toiminta ovat hyvin samanlaisia. Esimerkiksi Suomen tutkima 5-HTT-serotoniinireseptorin geeni on ihmiselläkin. Tosin serotoniini-geenejä tunnetaan jo puolentoistakymmentä. Koe-eläintyöt saavat tukea vähistä tutkimuksista, joissa on seurattu Venäjän, Romanian ja Bulgarian orpokotien kasvatteja. Heitä adoptoitiin 1990-luvulla ankeista oloista Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Joidenkin adoptiolasten stressitasot ovat pysyneet koholla vielä vuosia sen jälkeen, kun he ovat sopeutuneet uuteen perheeseen. Heillä on ongelmia keskushermoston kehityksessä, oppimisessa ja sosiaalisissa taidoissa. On havaittu, että mitä varhemmin pienokainen adoptoidaan, sitä vähemmän ongelmia esiintyy.  Jukka Ruukki

Sama perhe ei tee lapsista samanlaisia

Geenien osuus ominaisuuksistamme on tunnustettava ja tunnistettava, jotta päästään käsiksi siihen, mikä muu ihmisluontoa muovaa kuin perimä.

Oikea vastaus ei Pinkerin mukaan ole vanhemmat ja perhe, vaikka niin yleensä luullaankin.

– On kovaa olla vanhempi.Yrität parhaasi, mutta lapsesi kasvavat sinusta huolimatta, Pinker toteaa.

Hänen mukaansa tutkimus toisensa jälkeen on vetänyt vesiperän yrittäessään osoittaa yhteisen kasvuympäristön eli vanhempien ja kodin vaikutuksia lapsen persoonaan. – Usein tutkijoiden itsensä tyrmistykseksi: he kun nimenomaan olivat vakuuttuneita siitä, että persoonallisuuden ei-geneettiset erot selittyvät perheellä.

Pinker listaa jälleen tutkimustuloksia. Ensinnäkin aikuiset sisarukset ovat yhtä samanlaisia, ovat he sitten kasvaneet saman katon alla tai eivät. Toiseksi yhdessä kasvaneet identtiset kaksoset eivät ole sen samanlaisempia kuin erillään kasvaneet. Heillä on kuitenkin samat vanhemmat, sama määrä televisioita, sama määrä kirjoja ja niin edelleen. Yhteinen tausta ei tee lapsista yhtään samankaltaisia.

– Itse asiassa melkoinen sokki, Pinker tuumaa.

Toinen sokki hänen mielestään on se, ettei samassa perheessä kasvavista adoptoiduista lapsista tule lainkaan toistensa kaltaisia esimerkiksi älykkyydessä, persoonallisuudessa tai taipumuksessa rikollisuuteen. Koska heillä ei ole samoja geenejä, he eivät ole sen samankaltaisempia kuin kadulta poimitut kaksi ventovierasta.

Myöskään sisarusten syntymäjärjestyksen ei Pinkerin mukaan ole tutkimuksissa todettu vaikuttavan heidän persoonallisuuteensa: – Uskoin aiemmin toisin, mutta olin väärässä, Pinker huomauttaa.

Jamesin mukaan varhaislapsuus ratkaisee

Kaikki eivät kuitenkaan sulata Pinkerin näkemyksiä. Muun muassa Oliver James selittää ihmisluonnon muovautumisen paljolti sen seuraukseksi, miten meitä kohdellaan lapsina.

– Ihmisten psyykkiset erot eivät yleensä johdu geeneistä, James sanoo. – Geenit toki rakentavat perusominaisuudet, mutta yksilölliset eromme johtuvat pääosin kasvatuksestamme.

James uskoo, että geenit saattavat voimakkaastikin vaikuttaa joihinkin harvoihin mielisairauksiin, kuten skitsofreniaan, mutta jopa nämä voivat hänen mukaansa johtua pääosin tai kokonaan kasvatuksesta.

Kaksostutkimuksiin James suhtautuu kriittisesti. Hänen mukaansa etenkin Bouchardin tutkimus ontuu pahasti. Jo otos on vinoutunut, koska suuri osa koehenkilöistä ilmoittautui itse tutkimukseen. – Eurooppalaisissa kaksostutkimuksissa on sitä paitsi saatu olennaisesti pienempiä perinnöllisyysprosentteja kuin Bouchardin tutkimuksissa. Kaksostutkimukset osoittavat siis itse asiassa sen, miten vähän ominaisuudet kietoutuvat geeneihin.

James painottaa vanhempien hoivan tärkeyttä etenkin lapsen kuuden ensimmäisen vuoden aikana. Tuolloin syntyvät aivojen hermokytkökset määrävät esimerkiksi sen, millaisia ystäviä ja rakastettuja ja millaisen ammatin valitset. Aivosi panevat sinut toistamaan mennyttä. Mitä varhemmin nämä mallit rakentuvat, sitä vaikeampaa niitä on muuttaa.

Persoonallisuus rakentuu Jamesin mukaan pääosin varhaislapsuuden kokemuksista. Aggressiivisuus ja eristyneisyys aiheutuvat torjuvista vanhemmista, samoin halu miellyttää. Luottavaisuus on puolestaan perua turvallisista vanhemmista. Tällaiset persoonallisuuden piirteet johtuvat aivojen sähkökemiallisista kytköksistä, jotka ovat rakentuneet tuhansissa vuorovaikutustilanteissa vanhempien kanssa.

– Vanhemmat vaikuttavat lastensa kehitykseen enemmän kuin mikään muu, ja on typerää ja tuhoisaa väittää muuta.

Ovatko vanhemmat erilaisia eri lapsilleen?

Jamesilla on selitys myös sisarusten erilaisuuteen. – Sisaruksilla ei ole samat vanhemmat. Vanhemmat kohtelevat lapsiaan niin eri tavoin, että yhtä hyvin he voisivat kasvaa eri perheissä.

– Puppua, sanoo puolestaan Pinker. Vanhemmat kohtelevat lapsiaan eri tavoin, koska lapset ovat erilaisia alusta lähtien. Jokikinen vanhempi, jolla on parikin lasta, tietää, että lapset syntyvät persoonallisuuksina.

– Tämä ei silti tarkoita, ettei vanhemmilla ole mitään merkitystä. Totta kai on. Äärimmäinen laiminlyönti tai väkivalta jättää aina arvet. Lukemisen tai soittamisen kaltaisia taitoja vanhemmat samoin voivat edistää. Mutta mikään määrä vanhempien painostusta ei tee introvertista ekstroverttia, Pinker huomauttaa.

Toverit tärkeämpiä, korostaa Pinker

Judith Harrisin teorian mukaan sosialisaatio tapahtuu pikemmin toveripiirissä kuin perheessä, ja Pinker on samaa mieltä. – Väite kestää tutkimukset. Lapset omivat lähes aina ystäviensä aksentin, eivät vanhempiensa. Sopeutumattomimpien maahanmuuttajien lapset pärjäävät mainiosti, jos he oppivat syntyperäisten ikätoveriensa tavoille.

Tutkimusten mukaan radikaalitkaan perhemuodot ja vanhemmat eivät jätä pysyviä merkkejä persoonallisuuteen, jos lapsi kuuluu normaaliin toveripiiriin.

Sosialisaatio ei kuitenkaan ole koko persoonallisuus. Vaikka identtisillä kaksosilla olisi samojen geeniensä lisäksi sama koti ja samat toverit, heidän ominaisuuksissaan on noin 50 prosentin ero. Miksi?

– Erot johtunevat pitkälti sattumasta, pohtii Pinker. Toinen kaksonen sattuu kohdussa makaamaan tietyssä asennossa ja saa enemmän ravinteita istukasta. Kosminen säde mutatoi dna-pätkän, hermohaarake kääntyykin vasemmalle oikean sijasta – ja pum: kaksosen aivot kehittyvät hieman erilaiseksi kuin sisaren. Ja yksilöllinen ympäristö vaikuttaa lisää: toinen sattuu kaatumaan polkupyörällä, toinen saa nukkua yläpedissä, toiselle opettaja hymyilee.

Ajatuksen yksilöllisen ympäristön merkityksestä

hyväksyy myös Oliver James.

Kirjoita vihkoosi otsikko Geenit vai kasvatus, kumpi tekee ihmisen ja vastaa seuraaviin kysymyksiin:

1. Mitä tarkoittaa kaksostutkimus?
2. Miksi tutkijat ovat varovaisia puhuessaan perimän merkityksestä luonteeseen?
3. Miten vanhempien vastuu näkyy Regina Pallyn mukaan?
4. Mikä todistaa, että yhteinen tausta ei tee lapsista samankaltaisia?
5. Mikä on Pinkerin mukaan toveripiirin merkitys lapselle?