Mikä teki ihmisen?

Mikä teki ihmisen?

TEKSTI: Helena Telkänranta

Miksi ihmisen esivanhemmat kehittyivät eri suuntaan kuin

muut ihmisapinalajit? Esittelemme seitsemän vahvoilla olevaa

ja kolme aikansa elänyttä käsitystä.

Biologisesti ihminen ei ole omaa kastiaan vaan yksi ihmisapinalaji. – Ihmisen ja simpanssin geneettinen ero on yhtä pieni kuin monien sellaisten lähisukuisten eläinlajien, jotka risteytyvät keskenään luonnossa, muistuttaa evoluutiohistoriamme suomalaisiin asiantuntijoihin kuuluva biologi ja tietokirjailija Juha Valste. Hän on selvittänyt taustaamme kirjoissaan, joista tuorein on vuonna 2004 ilmestynyt Apinasta ihmiseksi.

Yksittäinen ihminen ja simpanssi eivät biologisesti paljon poikkea toisistaan, mutta lajimme valttina on kyky kerrostaa uusia opittuja asioita edellisten sukupolvien oppien jatkoksi. Tätä ratkaisevinta ominaisuuttamme nimitetään kumulatiiviseksi eli kasautuvaksi kulttuurievoluutioksi. Ihminen on esimerkiksi käynyt Kuussa, mutta sellaista yksilöä ei taida olla, joka saisi reissatuksi sinne omin nokkineen, ilman aiem-pien polvien ja oman aikansa spesialistien tietoja ja taitoja.

Mutta mikä sysäsi lajimme polulle, jolla kulttuuria alkoi karttua?

– Mitään yhtä vallankumouksellista syytä ei ole ollut, vaikka monet teoriat ovatkin pyrkineet sellaista esittämään, Valste sanoo. – Kyse oli useiden tekijöiden vaikutuksesta ihmisen evoluutioon. Sattumankin vaikutus oli suuri.

1 Pystyasennosta se lähti

Yhtenä ihmisen evoluution taustatekijänä pidetään käsien vapautta: koska niillä ei kävellä, niillä voi helposti kantaa ja rakennella kaikenlaista. Nykykäsityksen mukaan pystyasento saattaa olla jopa vanhempi kuin ihmisen koko kehityslinja.

Paljon toistetussa piirroksessa ihmisen evoluutio esitetään jonona, jonka alussa on rystysillään kävelevä apina, keskellä kumaraisia välimuotoja ja kärjessä ryhdikäs nykyihminen. Sääli vain, ettei tämä tehokas kuva vastaa todellisuutta.

Jo pitkään on fossiilien rakenteen ja kivettyneiden jalanjälkien perusteella tiedetty, että varhaisetkin ihmisen kehityslinjan lajit kävelivät pystyssä. Uudet löydöt ovat hivuttaneet kaksijalkaisuuden rajaa yhä taemmaksi.

Fossiilien perusteella on mahdollista, että jo ihmisen, simpanssin ja gorillan yhteinen kantamuoto oli pystyasentoinen. Viime vuonna julkaistiin tutkimus, jonka mukaan kuuden miljoonan vuoden takaisen hominidin Orrorin tugenensiksen kivettyneen reisiluun ihmismäinen muoto viittaa pystyasentoon. Ehkä simpanssit ja gorillat ovat siirtyneet pystykävelystä rystykävelyyn vasta sen jälkeen, kun niiden kehityslinja erkani ihmisten kehityslinjasta noin 6–7 miljoonaa vuotta sitten. (Ks. nettiuutinen 4. syyskuuta 2004: Kahdelle jalalle 6 miljoonaa vuotta sitten, www.tiede.fi/uutiset)

2 Aivot kasvoivat, kun purenta heikkeni?

Isot, älykkäät aivot ovat olleet ihmisen valttikortti, mutta missä evoluution vaiheessa ihmislapsen kallo alkoi kasvaa syntymän jälkeen niin paljon? Eräs viime vuonna ihmisen ja simpanssin geeneistä löydetty ero saattaa selittää asian.

Kun ihmisen esivanhemmat olivat jo joitakin miljoonia vuosia eläneet erillään simpanssien ja gorillojen esivanhemmista, johonkin ihmispopulaatioon syntyi hyödyllisellä tavalla epämuodostunut lapsi.

Kaksi ja puoli miljoonaa vuotta sitten nimittäin tapahtui ihmisen lihasproteiinin myosiinin geenissä mutaatio, jonka vaikutuksesta leuka ja purulihakset jäivät paljon aiempaa pienemmiksi ja heikommiksi. Ehkä vastaavia mutaatioita oli esiintynyt aiemminkin, mutta tämä sattui syntymään sopivalla aikakaudella. Silloin ihmisillä oli jo kivityökaluja, joiden ansiosta ei tarvinnut pureskella niin paljon. Siksi surkastuneellakin leualla pärjäsi.

Outo ilmestys oli jonkun silmissä sovelias lisääntymiskumppani, joten jälkikasvua siunaantui ja mutaatio periytyi uusille polville. Mutaation tunnistaneiden tutkijoiden mukaan purulihasten surkastuneisuus avasi mahdollisuuden myöhempien sukupolvien aivojen kasvuun. Juuri noihin aikoihin aivot alkoivatkin fossiilien perusteella isontua. (Ks. nettiuuttinen 26. maaliskuuta 2004: Vaihdettiin leuat aivoihin, www.tiede.fi/uutiset)

Aiemmin ei ollut varaa siihen, että vastasyntyneen kallon osat olisivat olleet vain löyhästi sidoksissa toisiinsa; vahvojen purulihasten liikkeet olisivat voineet vaurioittaa sellaista kalloa. Kallofossiileista päätellen varhaisten kantamuotojemme muskelit nimittäin ulottuivat simpanssimaisesti kallon laelle asti, kun ne nykyihmisellä yltävät vain ohimoille. Purulihasten surkastuminen ehkä mahdollisti sen, että aivot voivat kasvaa syntymän jälkeenkin.

Myosiinimutaation vaikutus ihmisen kehitykseen on houkutteleva hypoteesi mutta ei aivan kiistaton. Valste huomauttaa, että leuan sirontumiseen viittaavaa litteänaamaisuutta näkyy jo Kenyanthropus platyops -lajilla, joka eli yli miljoona vuotta ennen mutaation ilmestymistä. Vasta tulevaisuuden tutkimukset voivat ratkaista, päätyykö myosiinihypoteesi kaapin päälle vai roskakoriin.

3 Kori ja kirves mullistivat elämän

Hammasfossiilien kulumajäljistä näkyy, että kautta lähes koko esihistorian kasvit olivat ihmisten pääravintoa. Tämän perusteella esivanhempiemme ravitsemus perustui enimmäkseen keräilytalouteen.

Usein ajatellaan, että käsien vapautuminen oli evoluutiossamme ratkaiseva muutos, mutta eihän käsissä niin kovin paljon kanna. Keräily tehostuu huomattavasti, jos retkiltä saa tuotua suurempiakin jyvä- ja pähkinämääriä kuin kaksi kourallista. Siksi kori oli aivan keskeisen tärkeä keksintö ihmisen kehityksessä.

Yksi keksintö johtaa toiseen. Kun punomisen taito kerran oli opittu, sille avautui lukuisia käyttömahdollisuuksia kalanpyydysten teosta aina hienoimpiin tekstiileihin.

Valste nostaa esiin toisen ratkaisevan keksinnön. – Kiviesineiden valmistaminen mahdollisti ravinnon tehokkaamman käytön, puolustautumisen pedoilta ja myöhemmin myös vaatteiden ja asumusten valmistamisen – kaikki tämä edisti myös kätevyyden ja kognitiivisten taitojen kehittymistä.

– Vanhimmat tunnetut kiviesineet ovat 2,6 miljoonaa vuotta vanhoja, Valste kertoo. – Ensimmäinen tunnettu kiviesineitä tekevä laji oli nokkela-apinaihminen, Australopithecus garhi.

Uusien kiviesinemallien kehittämisessä esi-isämme eivät turhia hötkyilleet. Ensimmäisten runsaan miljoonan vuoden ajan esineiden muoto pysyi jokseenkin muuttumattomana Olduvain kulttuurina. Vasta pystyihminen (Homo erectus) kehitti seuraavan sukupolven kiviesineet, Le Moustier᾽n kulttuurin, joka alkoi 1,2–1,4 miljoonaa vuotta sitten. – Tätäkin kulttuuria kesti miljoona vuotta, minä aikana kehitys oli hyvin pientä, Valste huomauttaa.

Ihmisten käyttämät kiviesineet olivat melko samanlaisia kautta Afrikan ja Aasian. – Ilmeisesti ihmiset ja ajatukset liikkuivat laajalti, vaikkei varsinaista kaupankäyntiä vielä ollut, Valste arvelee. Ihmisten varhainen esinekulttuuri oli siis erilaista kuin nykysimpanssien, joiden työkalukulttuurit ovat paikallisia, eri alueilla hyvin erilaisia.

Ihmisten kulttuuri levisi jopa yli lajirajojen. Olduvain kulttuurin tietämys esineiden valmistuksesta siirtyi käteväapinaihmisiltä (Australopithecus habilis) pystyihmisille. Myöhemmin omakin lajimme osallistui kulttuurivaihtoon: Valste kertoo Ranskasta löydetyn jäänteitä neandertalilaisyhteisöistä (Homo neanderthalensis), jotka olivat poikkeuksellisesti omaksuneet osia omien esi-isiemme eli cromagnoninihmisten (Homo sapiens) silloisesta kulttuurista.

4 Puhe kehittyi vähitellen

Meidän mediayhteiskunnan kasvattien on vaikea kuvitella, millaista ihmisen elämä olisi ilman puhuttuja ja kirjoitettuja symbolikieliä. Kielen esimuotoja kuitenkin esiintyy muualla eläinkunnassa. – Joillakin linnuilla on pitkälle meneviä opittuja kommunikaatiojärjestelmiä, samoin monilla nisäkkäillä, etenkin kädellisillä, ja kaikkein eniten ihmisapinoilla, Valste kuvailee. – Tuntuisi loogiselta, että myös ihmisen kehityksessä kommunikaatio on parantunut vähitellen.

Varsinaisen puheen syntyaikaa arvioitaessa on kiinnitetty paljon huomiota fossiilien suuontelon rakenteeseen. Myöhäisillä Australopithecuksilla se oli jo samankaltainen kuin meillä. Valste huomauttaa, ettei tämän perusteella kuitenkaan voi määritellä symboliviestinnän alkurajaa. – Tällaiseen viestintään pystyy toisenlaisillakin äänielimillä kuin meillä ja myös kokonaan ilman äänielimiä, kuten näemme kuulovammaisista ihmisistä ja myös viittomia oppineista ihmisapinoista.

– Kielen olemassaolosta voi sen sijaan päätellä jotain siitä, kuinka mutkikkaisiin puuhiin esimerkiksi heidelberginihmiset leiripaikoillaan kykenivät, Valste huomauttaa. – Voi ajatella, että tietynlaisten leirien pystyttäminen oli mahdollista vasta, kun ihminen pystyi sanomaan toiselle, että lyö nyt siihen se kiila.

– Ainakin kuvia tuottavalla ihmisellä lienee ollut sellainen hahmotuskyky, että hänen voi olettaa käyttäneen symbolikieltä myös puheessa, Valste pohtii. – Vanhimmat varsinaiset kuvat, Australiasta löydetyt noin 50000 vuoden ikäiset piirrokset, ovat oman lajimme eli nykyihmisen tekemiä.

5 Kulttuurin kehitys kiihtyi myöhään

Ihmisen erikoisin piirre, kasautuva eli kumulatiivinen kulttuurievoluutio, sai vaatimattoman alkunsa jo muutama miljoona vuotta sitten. Sitä oli ilmeisesti jo Australopithecuksilla, siis jo ennen kuin alkoi aivojen nopea kasvu, joka ei olisi ollut todennäköistä missään muussa ympäristössä kuin juuri kumulatiivisessa kulttuurievoluu-tiossa. Aivot kuluttavat paljon energiaa, ja isompien aivojen kasvattaminen on mielekästä vain, jos sillä saavutetaan jokin mittava etu.

Eri populaatioiden välisiä kulttuurieroja esiintyy jossain muodossa jo simpansseilla. Ihmisilläkin kulttuuri oli alussa vaatimatonta ja kehittyi pitkän ajan kuluessa hyvin hitaasti.

Myös muualta eläinmaailmasta tunnetaan monia esimerkkejä taidoista ja tavoista, jotka siirtyvät opittuina sukupolvelta toiselle, ja uusia löytyy edelleen. Jotkin kapusiiniapinat särkevät pähkinöitä kivellä alasinkiven päällä. Eräs japaninmakakien yhteisö on ottanut tavakseen pestä hiekkaiset ruoat vedessä.

Uudenkaledonianvarikset käyttävät oksia työkaluinaan eri tavoin sen mukaan, mitä ne ovat itse poikasena vanhemmiltaan oppineet. (Ks. myös Eläimetkin oppivat oival-taen, Tiede 1/05, s. 34–40.) On todennäköistä, että kulttuurin alkeet ovat värittäneet jo ihmisen ja simpanssin yhteisen kantamuodon elämää.

– Suuri muutos ihmisessä tapahtui ilmeisesti siinä vaiheessa, kun pystyihminen, heidelberginihminen ja myöhemmin cromagnoninihminen kehittivät kommunikaatiota ja sosiaalista kanssakäymistä, Valste sanoo. Tällöin puhutaan ajasta noin 100000 tai 200000 vuotta sitten.

– Ihmisen erikoisuus ja erilaisuus on kuitenkin selvästi vielä myöhempien aikojen tuote, Valste toteaa. – Maanviljely ja karjanhoito alkoivat alle 10000 vuotta sitten, joten koko nykyinen kulttuurimme ja tapamme elää on syntynyt tavattoman lyhyessä ajassa.

6 Kehittynein onkin primitiivinen

Ihminen on perinteisesti pitänyt itseään luomakunnan kruununa, kaikkein pisimmälle kehittyneenä eläinlajina. Enää biologit eivät ajattele näin. Nykyisen elämäntapamme syntyminen on ollut mahdollista vain siksi, että olemme tosi-asiassa melko alkukantainen laji.

Ihminen on hyvä esimerkki perusnisäkkäästä, joka aivojaan lukuun ottamatta ei ole kehittynyt mihinkään erikoistuneeseen suuntaan. Olemme yhä viisivarpainen kaikkiruokainen laji – ilman yksivarpaisille hevosille kehittynyttä tuulennopeaa laukkaa, ilman pitkäkielisen muurahaiskarhun omintakeisia ruokailutapoja. Puhumattakaan märehtijöiden tehokkaasta ruoansulatusjärjestelmästä taikka lepakoiden tai delfiinien erikoispiirteistä.

Myös lähimpiin sukulaisiin verrattuna ihminen on monessa suhteessa primitiivinen. Gorilla on erikoistunut lehtien syöntiin ja kehittänyt siihen soveltuvat teräväsärmäiset poskihampaat. Ihminen on puolestaan säilyttänyt erikoistumattomuutensa ansiosta kykyjä, joilla menestyy monissa oloissa, kuten kaikkiruokaisuuden.

Primitiivisyys on ilman muuta yksi ihmisen valtti. Erikoistuminen kannattaa usein, mutta laji voi myös joutua maksamaan erikoistumisestaan kovan hinnan, jos olot muuttuvat.

7 Sattuma pelasti sukupuutolta

– Ihmisen esihistoriaa pohdittaessa on muistettava, että katsomme tapahtunutta asiaa, Valste huomauttaa. – Olemme tässä ja haemme tilanteelle selityksiä menneisyydestä. Meillä on taipumus etsiä sellaisia selityksiä, joissa menneisyys väistämättä johtaa nimenomaan nykyisyyteen.

Evoluutio ei kuitenkaan ole pyrkinyt saamaan aikaan ihmistä. – Se, että olemme olemassa ja että olemme sellaisia kuin olemme, on hyvin pitkälti sattuman tulosta, Valste korostaa.

Vielä 40 000 vuotta sitten eli ilmeisesti ainakin neljä ihmislajia: nykyihminen, pystyihminen, neandertalilainen ja Indonesiasta hiljattain löydetty floresinihminen. Niistä kolme kuoli pian sen jälkeen sukupuuttoon, ja vain nykyihminen jäi jäljelle. Sen jälkeenkään tie tähtiin ei vielä ollut valmiiksi viitoitettu. – Ihmisväestöt ovat välillä olleet niin pieniä, että yksi tulivuoren räjähdys olisi voinut lopettaa koko hienon kehityksen, Valste tokaisee.

Valste muistuttaa, että ihmispopulaatioiden pullonkaulat ovat voimistaneet sattuman vaikutusta kehitykseemme. Kun populaatio kutistuu pieneksi, on osaksi sattumaa, mitkä aiem-pien sukupolvien geenit ovat siinä enää edustettuina. Kun populaatio taas kasvaa, siinä on jäljellä vain nämä geenit. – Emme siis tiedä, missä määrin nykyihminen on sattuman ja missä määrin luonnonvalinnan lapsi.

  

3 turhaa tiirikkaa

Ihmisen evoluution tutkimus on nopeasti etenevä ala.

Uudet löydöt mullistavat käsityksiä tavan takaa. Se, mitä olet

koulussa oppinut, ei välttämättä enää pidä paikkaansa.

1 “Suuri metsästäjä” söikin mitä sai

Joskus ajateltiin, että ihmisen keskeiset ominaisuudet syntyivät miesten metsästysryhmissä. Fossiiliaineistosta ei kuitenkaan löydy tukea sille, että metsästys olisi oleellisesti vaikuttanut ihmisen kehitykseen.

Koko teoria esi-isästämme “tappaja-apinana“ perustui Afrikan kalkkikiviluolista löydettyihin apinaihmisen ja eläinten luihin, jotka – kuten myöhemmin osoittautui – olivatkin kaikki peräisin leopardin ja hyeenan tappamista apinaihmisistä ja eläimistä. Hampaanjäljet siis romahduttivat teorian, mutta monien mielessä jäi yhä elämään kuva esi-isästämme suurena metsästäjänä.

Metsästyksen tärkeyttä on perusteltu myös sillä, että kookkaampien aivojen rakentuminen ja ylläpito vaati proteiinipitoisempaa ruokavaliota. Valste kuitenkin huomauttaa, ettei ruoan ole tarvinnut olla nimenomaan lihaa. Kun keruuvälineet kehittyivät, tehostui huomattavasti myös sellaisten proteiinilähteiden kuin pähkinöiden, simpukoiden ja äyriäisten saanti.

– Varhainen ihminen söi mitä sai, Valste toteaa. – Keräilemällä on helpointa saada ravintoa varmasti. Metsästäjien riista lienee käsittänyt enimmäkseen pikkunisäkkäitä ja muita pieniä eläimiä.

Jos esi-isämme olisivat olleet yksipuolisia suurriistan metsästäjiä, emme ilmeisesti olisi kehittyneet sellaiselle asteelle, että tekisimme ja lukisimme tällaista lehteä. Juuri kaikkiruokaisuuden ja kumulatiivisen kulttuurievoluution yhdistelmä on ihmisen huiman kehityksen keskeisimpiä syitä.

2 “Vesiapinasta“ ei ole todisteita

Vesiapinateoriaksi sanotaan olettamusta, jonka mukaan ihminen olisi jossain vaiheessa ollut osaksi vesieläin. Tällä on pyritty selittämään muun muassa karvattomuuttamme ja ihonalaista rasvakerrostamme. Meribiologi Alister Hardy esitti ajatuksen 1960-luvulla, ja kirjailija Elaine Morgan teki sitä tunnetuksi 1980-luvulla.

Valste korostaa, ettei vesiapinateoriaa tue yksikään fossiililöytö tai muu todiste. Siksi kukaan ihmisen evoluution varsinainen tutkija ei ole ottanut tätä teoriaa vakavasti. – Vesiapinateoriassa aliarvioidaan pahasti aika, joka sen olettamiin suuriin evolutiivisiin muutoksiin todellisuudessa menisi, hän huomauttaa. – Lisäksi kaikki ihmisen ominaisuudet, jotka teoria selittää sopeutumisella veteen, voidaan selittää muullakin tapaa.

Voisi sanoa, että vesiapinateoria on kyllä ihan kiva mutta tieteen kannalta täysin turha.

Valste näkee teoriassa kuitenkin yhden hyvän puolen. – Se kiinnittää huomiota siihen, että elinympäristönä ranta on ollut varmasti ihmiselle tärkeä, vaikka usein puhutaankin vain savanneista ja metsistä, hän muistuttaa. Punontatekniikan ja muiden taitojen kehittyessä ihminen pystyi yhä paremmin pyydystämään rapuja ja muita äyriäisiä. Myös kalastuksesta tuli monille ihmisyhteisöille tärkeä ravinnonlähde.

3 Emme ole “jääkauden lapsia“

Ajatus jääkauden vaikutuksesta ihmisen kehitykseen on vanha. Alkuperäinen ajatus oli, että jääkauden karuissa oloissa ihminen karaistui ja joutui kehittämään työkalukulttuurin. Uudempi versio olettaa, että kulttuurin kehittänyt laji pystyi mukautumaan ilmaston muutoksiin paremmin kuin muut.

On kuitenkin vaikea keksiä mitään uskottavaa mekanismia, jolla jääkausi olisi voinut vaikuttaa ihmisen kehitykseen. On muistettava, että evoluutiomme otti ratkaisevat askeleensa lähellä päiväntasaajaa. Jäätiköitymisvaiheiden aikana ilmasto muuttui siellä kuivemmaksi, mutta silti siellä ei ollut juuri nykyistä kuivempaa.

Jääkauden vaikutusta vastaan puhuu sekin, että tuona kautena apinasukulaisemme suorastaan kukoistivat. – Ennen kuin nykyihminen parituhatta vuotta sitten alkoi vakavasti heikentää maapallon oloja, apinoiden kehitys oli huipussaan, Valste kuvailee. – Jääkauden aikana marakatit, makakit, Etelä-Amerikan leveänenäapinat ja monet muut levittäytyivät uusille alueille ja jakautuivat yhä uusiksi lajeiksi.