Neandertal oli kelpo kumppani

Neandertalinihmisiä pidettiin ennen tyhminä villi-ihmisinä. Nyt tiedämme, etteivät he sitä olleet. Omat kantavanhempamme päätyivät jopa harrastamaan seksiä neandertalien kanssa.

Nykyihminen levittäytyi Afrikasta Lähi-itään ja Arabiaan noin 60 000 vuotta sitten. Sinne ei suinkaan saapunut mikään kansainvaellus. Aluksi ruokaa tuli etsimään yksittäisiä metsästäjiä ja pieniä metsästäjäryhmiä. Niitä seurasivat perheet ja muutaman perheen muodostamat klaanit. Suuria joukkoja ei olisi kokoon saatukaan. Muuton alla jokin katastrofi näyttää hävittäneen melkein kaikki nykyihmiset. Tuhosta selvisi yksi väestö, jossa dna-tutkimusten perusteella oli vain noin 500 lisääntymisikäistä naista.

Lähi-idässä nykyihmiset tapasivat alueella jo pitkään, ehkä 200 000 vuotta eläneet neandertalinihmiset. Lajien kohtaaminen sujui ilmeisesti ystävällisissä merkeissä.

Nykyihmiset olivat vähemmistö, jonka kannatti oppia tulemaan toimeen alkuperäisasukkaiden kanssa. Tiukoissa paikoissa näistä saattoi olla apuakin. He tunsivat ympäristön ja sen kaikki eläimet ja kasvit. Ehkä neandertalit puolestaan oppivat arvostamaan uusien naapureidensa kädentaitoja, älyä ja kykyä sopeutua muuttuviin tilanteisiin. Tulokkaat valmistivat parempia työkaluja, kehittivät tehokkaita pyyntimenetelmiä ja ompelivat lämpimiä vaatteita.

Lajikysymys makuasia

Nykyihmiset ja neandertalinihmiset elivät Lähi-idässä rinnakkain tuhansia vuosia, ja luultavasti juuri siellä he myös risteytyivät. Sen seurauksena jokaisessa maailman väestössä Afrikan alkuperäiskansoja lukuun ottamatta on muutama prosentti neandertalia.

Miten risteytyminen oli mahdollista? Emmekö olekaan eri lajia?
Koulussa opetettiin, etteivät eri lajeihin kuuluvat yksilöt voi risteytyä keskenään ja silloin harvoin, kun pariutumista tapahtuu, jälkeläisistä tulee steriilejä, joten ainakaan suku ei jatku. Näkemys on kuitenkin väärä. Lajikäsitteen kannalta olennaista ei ole, pystyvätkö lajit risteytymään, vaan kuinka usein ne risteytyvät.
Nykyihmisestä ja neandertalinihmisestä puhuttaessa koko lajikysymys on makuasia. Jaamme neandertalien kanssa 99,84 prosenttia dna:sta, joten risteymälapset olivat ilmeisesti aivan yhtä elinkelpoisia kuin ”puhdasrotuiset” jälkeläiset, heteroosin eli risteytymien suuremman elinvoiman ansiosta ehkä elinkelpoisempiakin.

Ulkonäkö erotti naapurit

Seksiä siis harrastettiin, muttei se mitenkään yleistä ollut. Intiimejä suhteita syntyi sukupolvea kohti arviolta vain muutama. Jos niitä olisi ollut runsaammin, meistä löytyisi enemmän neandertalin dna:ta.

Nykykäsityksen mukaan risteytymistä on voinut hillitä opittu käyttäytyminen.
Paljon muun ohella ihminen oppii varttuessaan mallit ja ihanteet, joiden mukaisesti hän valitsee lisääntymiskumppaninsa. Nykyihminen ja neandertalinihminen olivat selvästi erinäköisiä.

Neandertalit olivat paljon rotevampia. Heillä oli leveä rintakehä, vankka lantio ja lyhyet raajat. Pää oli suuri ja aivokoppa pitkä ja matala. Tästä syystä otsa vietti taaksepäin. Silmät tuijottivat eteenpäin pöllömäisesti, ja niitä varjosti paksu luuharjanne. Kasvoja hallitsi iso nenä, ja alaleuka oli viisto, sillä siitä puuttui leukakyhmy.

Uudet naapurukset erosivat myös ihonväriltään. Nykyihmiset olivat tummia, sillä he tulivat tropiikista, missä ihoon kehittyi runsaasti pigmenttiä suojaksi auringon ultraviolettisäteilyä vastaan. Neandertalinihmiset taas olivat vaaleita, sillä heidän ihonsa oli sopeutunut vähäisempään porotukseen.

Henkiset kyvyt tasoittuvat

Neandertaleja pidettiin pitkään paljon nykyihmistä alkukantaisempina villi-ihmisinä. He eivät kehittäneet kiviesineitään eikä heillä näyttänyt olleen taidetta. Ainoa merkki henkisistä toiminnoista oli vainajien hautaaminen hautalahjojen kanssa – mutta sitäkin he harrastivat vain satunnaisesti.

Nykyään tiedämme, että neandertaleilla oli älyä, vaikka heidän henkiset kykynsä saattoivat jotenkin poiketa nykyihmisen kyvyistä. Näin on päätelty siitä, ettei korkeimpia kognitiivisia toimintoja hoitava isoaivojen kuorikerros ollut yhtä laaja kuin kantavanhemmillamme.

Joka tapauksessa uudet arkeologiset löydöt ja vanhojen löytöjen entistä täsmällisemmät iänmääritykset ovat muuttaneet käsityksiä neandertaleista.
Esimerkiksi Portugalista ja Espanjasta on löytynyt noin 50 000 vuotta vanhoja simpukankuoria, joihin on porattu reikä. Mikroskooppisten tutkimusten mukaan kuorissa on okraa ja punamultaa, joten niistä on todennäköisesti valmistettu kaulanauhoja ja ehkä muitakin koruja. Kivistä ja työkaluista väriaineita on löytynyt niin runsaasti, että niitä arvellaan hienonnetun myös kasvojen ja vartalon maalaamiseen.

Aivan äskettäin valmistuneiden tutkimusten mukaan neandertalit saattoivat harrastaa jopa luolamaalausta. Nerjan luolasta Espanjasta löytyneet hylkeen kuvat ovat arviolta 43 000 vuoden takaa, eikä seudulla siihen aikaan tiedetä vieä olleen nykyihmisiä.

Neandertalien on osoitettu pitäneen huolta vammautuneistaan ja vanhuksistaan, pystyttäneen asumuksia mammutinluista ja hyödyntäneen ravintoa monipuolisemmin kuin ennen luultiin. He metsästivät kyllä paljon suurriistaa, mutta myös keräsivät kasveja ja simpukoita ja pyydystivät kalaa.

Ehkä eniten ovat yllättäneet neandertalien puhelahjat. Heidän aivojensa puhealueet olivat kehittyneet, heillä oli puhumiseen sopiva ääntöelimistö, ja perimässään he kantoivat FoxP2-geeniä, joka meillä osallistuu puheen tuottamiseen. Todennäköisesti neandertalit puhuivat keskenään – eikä viestintä liene ollut mahdotonta nykyihmistenkään kanssa, kun samaan petiinkin päädyttiin.

Naisista saattoi olla pulaa

Neandertalien ”kultivoituminen” on muuttanut suhtautumista kantavanhempiemme valintoihin. Ennen ihmisistä tuntui vaikealta käsittää, että ”korkeaotsaiset, älykkäät ja henkevät” nykyihmiset ”saattoivat sekaantua” neandertalinihmisiin. Nyt ajatellaan: mikä ettei!

Sitä paitsi ihminen on joustava ja pragmaattinen eläin, joka voi muuttaa arvojaan ja mallejaan, joskus elämänkokemusten myötä, joskus pakon edessä. Nykyihmiset saattoivat joutua pakkotilanteeseen: partnereita ei ollut tai heitä ei ollut riittävästi.

Jos näin kävi, käyttäytyminen saattoi hyvinkin muuttua ja opittu ajatusmalli kaatua. Enää ei haitannut partnerin iso nenä tai vanttera olemus.
Kuka tietää, ehkä kulmakaaren alta ujosti tuikkivat tähtisilmät veivät hormoneja tihkuvalta nykyihmispojalta jalat alta. Toisaalta jotkut neandertaltytöt saattoivat huomata, että heidän kalliosuojassaan vierailevat pitkät ja pienipäiset pojanruipelot vaikuttivat itse asiassa aika mukavilta – ainakin erilaisilta ja eksoottisilta.

Perimä vahvistui otollisesti

Nykytiedon valossa esi-isiemme oli jopa terveellistä hankkiutua suhteisiin neandertalien kanssa. Se paransi immuunipuolustusta.

Lähi-itään työntyneet uudisasukkaat eivät olleet valmiita kohtaamaan kaikkia uusia vaaroja. Heillä oli esimerkiksi hyvin vähän valkosolujen antigeeneja ohjaavia HLA-geenejä. Lisäksi geenit olivat sopeutuneet torjumaan Afrikassa esiintyviä taudinaiheuttajia, eivät Lähi-idän sairauksia.

Nykyään ihmisellä on noin kaksisataa HLA-geeniä ja jokaisesta niistä on väestöissä satoja erilaisia muotoja. Tämän ansiosta ihmiskunta pystyy reagoimaan valtavaan määrään taudinaiheuttajia.

Stanfordin yliopistossa Kaliforniassa työskentelevä Peter Parham on selvittänyt, että lajimme on saanut immuunigeenejä nimenomaan neandertaleilta. Tähän viittaa vahvasti se, että monia geenimuotoja ei esiinny lainkaan Afrikan alkuperäisväestöissä, mutta neandertaleilla ne olivat ja nyt ne ovat yleisiä eurooppalaisilla ja aasialaisilla.

Voi siis sanoa, että nykyihmiset, jotka pariutuivat neandertalien kanssa, tekivät palveluksen koko porukalle. He nappasivat jälkeläisilleen hyödyllisiä geenimuotoja, joita luonnonvalinta suosi niin, että ne yleistyivät turvaamaan lajimme säilymistä. Mitäpä ihmiset eivät olisi aina olleet valmiit tekemään terveyden eteen!

Antimia riitti vain toiselle

Nykyihmiset kohtasivat neandertalinihmisiä paitsi Lähi-idässä myös Keski-idässä ja Etelä- ja Keski-Euroopassa. Lajit elivät eri alueilla rinnan eripituisia aikoja – sadoista tuhansiin vuosiin. Tulos oli kaikkialla sama: neandertalit katosivat.
Katoamisen syytä ovat monet spekuloineet. Tavallisimmat selitykset ovat väkivalta, sulautuminen ja syrjäyttävä kilpailu. Väkivallasta ei ole pitävää näyttöä. Sulautumisen taas sulkevat pois dna-tutkimukset, joiden mukaan risteytyminen oli melko vähäistä.

Jäljelle jää kilpailu. Jos samalla alueella elävät, kahteen eri lajiin kuuluvat ihmis­väestöt kilpailevat niukoista antimista, yleensä toinen voittaa ja toinen häviää. Juuri tällainen tilanne vallitsi nykyihmisten ja neandertalien välillä, kun ilmasto viime jääkauden lopulla viileni ankaraksi.

Nykyihminen voitti kilpailun. Ekologiassa tämä tarkoittaa, että voittavan lajin jälkeläisistä selviytyy lisääntymään suurempi osa kuin häviäjän jälkeläisistä.
Vaikka nykyihmiset ja neandertalit olivat monessa suhteessa samanlaisia, nykyihmiset kuitenkin kehittivät metsästykseen ja kalastukseen parempia tekniikoita ja välineitä, rakensivat parempia asuinsuojia ja valmistivat uudenlaisia, entistä lämpimämpiä vaatteita.

On kuitenkin hyvä muistaa, ettei nykyihminenkään päässyt helpolla. Monet tutkijat arvioivat, että omakin lajimme oli vähällä tuhoutua.
Juha Valste on tiedetoimittaja ja evoluutiobiologi. Hän luennoi ihmisen evoluutiosta Helsingin yliopistossa, ja viime kuussa aiheesta ilmestyi hänen kolmas kirjansa Ihmislajin synty (SKS).
Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2012